Ihmisen kuuluu olla puutteellinen (Huom! lue jälkikirjoitus). Se on tiivis osa ihmisyyttä: epäonnistuminen, rajallisuus. Ihminen ei kestä täydellisyyttä, eikä voi olla täydellinen tässä mielessä, siitäkin huolimatta että rakkaus on täydellistä. Virheettömyyttä lähestyttäessä alkaisi ketä tahansa hirvittämään, koska silloin ollaan lähellä jumaluutta. Jumalahan ei tee virheitä, koska Jumala on kaikki-tietävä ja kaikkivaltias.
Tästä syystä ihmisen tulee vähän väkisinkin olla uskossaan vajaavainen, koska se olisi yksinkertaisesti liian pelottavaa, jos uskoa olisi edes sen sinapinsiemenen verran. Toisinaan varmasti on hyvä olla enemmän uskoa, mutta jos se olisi pelkästään ihmisen uskosta kiinni, täällä ei kauan hengailtaisi. Niin, ei mätänevä ruumis voi tavoittaa jumaluutta, eikä yksikään ihminen. Voisiko syntinen sitä kestää? Ei mitenkään.
Totta usko kuitenkin on ja armahtavaisuuden varassa mennään. Sen kanssa on pakko diilata.
Jk. Ei kipua voi ulkoistaa, se palautuu aina omistajalleen. Ja syntipukkikin päästää vain vapaaksi jos siinä on jotain jumalallista, eli se on virheetön, eli niitä on turha enää etsiä kun ei sellaisia ihmisten joukosta löydy ja yksi, ikuisesti riittävä (!) ja täydellisyydessään rajaton sovitusuhri (sellainen joka täydellisyydessään kattaa kaiken ihmisen synninteon) on jo annettu, eikä toista tarvita. Me olemme siis jo vapaita, jos uskomme ja tuomio on epäuskossa, eikä missään muussa. Pelastussunnitelma on kirjaimellisesti täydellinen, jopa uskomaton, mutta parempi se on uskoa.
Kipu on siis kuitenkin omaasi; ilman uskoa se jää odottamaan kärsivällisesti, vaikka sen yrittäisikin laittaa toisen harteille ja sitten se palautuu täydessä voimassa itsellesi.
Jkk. Olen myös tietoinen kohdasta: ”Olkaa täydellisiä niin kuin taivaallinen isänne”, mutta eihän siinä sanota ”Olkaa täydellisiä ihmisiä”. On toinenkin kohta. Sellainen jossa Jeesus kysyy: ”Miksi sinä sanot minua hyväksi? Ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala yksin”.
