Kurikka

Mitä muuta Kurikasta voisi sanoa muuta kuin että sitä kuitenkin loppujen lopuksi rakastaa? Miten voisi vihata jotain sellaista joka on niin vahvasti ja tiiviisti osa omaa itseä, siis omaa lapsuuden ja nuoruuden kokemusta ja se tarina edelleen jatkuu. Sen kaupunki erityisesti nuoren silmin, kun voi kulkea ennakkoluulottomasti moneen eri paikkaan ja monella tavalla, hämmästellä siellä täällä (vaikkakin kaikkialle ei tohtinut mennä, kun ei ollut kylän kasvatteja), ja se voima nuoruudessa on, sen kesäisin pöllyävät hiekkatiet Polvenkylän laitamille saakka ja sen mutkitteleva Kyrönjoki, joka on pelottava Tripuusensillan päältä kun sinne pitäisi hypätä. Asioita voisi listata vaikka kuinka, mutta ei se ole pointsi, vaan se että koko kollektiivinen Kurikka elää suhteessa jokaiseen kurikkalaiseen, joka on täällä asunut. On niitä jotka vain käyvät, sitten on vierailijoita jotka asuvat muutaman vuoden, sitten sellaisia jotka jo vähän niin kuin kuuluvat kalustoon, mutta eivät kuitenkaan aivan vielä ja sitten kurikkalaiset, joita on jokaiseen lähtöön. Eli voi vain kysyä mitä Kurikka on minulle ja mitä minä olen Kurikalle.

Itse olen asunut täällä syntymästäni saakka, sittemmin omaan taloon asettunut. Välillä Helsingissä ja Seinäjoella käynyt mutta miten voikaan olla niin, että Kurikan kaupunki ei ole hellittänyt otettaan. Olin aivan varma, että tulen asumaan nyt vähintäänkin Seinäjoella, mutta täällä ollaan.

Uskon Suomeen, Kurikkaan ja kurikkalaisiin. Lapseni on pieni kurikkalainen myös. Kurikan hengen voi kyllä kuulla; esi-isien, vanhojen kurikkalaisten isäntien ja kurikkalaisten vanhojen akkojen äänen, ja sen mitä he olisivat viisauttaan toivoneet.

Viisaus huutaa keskellä toria, tarvii vain kuulostella.