Aloitan tämän arvoistuksella, jonka esitin myös vaimolleni Sofialle.
Se mikä on, voi sanoa ei
Se mitä ei ole, ei voi sanoa on
—
Voisiko totuus olla mitään muuta kuin se mitä on jo kirjoitettu, tai kirjoitetaan? Tämä on jälleen yksinkertaisuus, mutta että voisiko totuus olla muualla kuin se on? Sehän ei olisi silloin totuus. Entä luettaisiinko Jeesus Kristusta koskaan totuudesta erilliseksi?
—
Kukaan ei voi ylpeillä itsellään, koska kaikki ovat tehneet syntiä. Edes Jumalan tuntemisesta ei voi ottaa kunniaa, koska ei ihminen itse ole armon totuutta taivaasta ottanut.
—
Tunnen niin vahvaa rakkautta monia ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt jopa vanhoista vihamiehistäni unta, ja olen tyytyväinen että olen heidätkin saanut tuntea. Vielä on tietysti elämää paljon jäljellä, mutta parempaa kohti mennään. Mielessä pyörivät vanhat ystävät, kaikki yhdessä koettu. Miten hienon elämän olenkaan saanut elää, kaikesta huolimatta! En haluaisi minkäänlaista muuta elämää.
Jumala tuli ihmiseksi maan päälle siitä syystä, että ihminen voisi tuntea todellisen, eli hänet itsensä. Jeesushan julisti syntien anteeksiantoa ja jos Jumalan sana ei ole luotettava, kenen sitten. Näin siis ihminen – jokainen joka uskoo Jumalan sanan, joka on tosi ja totuus, ehdottoman luotettava ja luotettavin – tietää että on pelastettu, voi korottaa päänsä ja päästä taivasten valtakuntaan.
Edit: Meinasin julkaista tämän tekstiosuuden jo 22.7., mutta pysyn alkuperäisessä aikataulussani ja julkaisen tämän 1.8. Onhan varmasti hyvä pitää kiinni siitä mitä on pitkän harkinnan tuloksena päättänyt.
—
Jos me kosketamme kättämme ja sanomme: ”Tämä tässä on totuus”, me puhumme totta, mutta jos tarkoitamme että liha on totuus, me valehtelemme. Henki pyhittää lihan, mutta liha ei henkeä. Jos me emme tuntisi hengessä Todellista, ei lihammekaan olisi todellinen, mutta koska kaikki on todellisesta – ainoasta todellisesta Jeesus Kristuksesta, joka jumalallisuudellaan pyhittää kaikki ja valuttaa toden hengen kaikkien muiden päälle – lähtöisin, on myös lihamme todellista. Eihän mikään voi saada alkuaan ei-todellisesta. Näin riittää yksi ainoa siihen, että kaikki muutkin saavat pelastuksen.
—
Ei ies ole ikuinen! On aika armottomuuden, sitten anteeksiannon. Monet kivimuurit on rakennettu raskaalla hinnalla ja kuitenkaan ne eivät voi olla ikuisia. Silloin kun aika on armottomin, hyvä jos anteeksiantoa kykenee edes ajattelemaan, mutta aika ei voi olla ikuisesti armoton. Ei yössä ole kaikki pimeys, eikä aamussa kaikki valkeus. Aamullahan voi toinen riistää toisen hengen ja keskiyöllä toinen pelastaa toisen. Eikö murheiselle murhe ole pimeys ja lohdutus valo? Entä sitten se että sekä väärintekijä, että se jolle on tehty väärin, ovat molemmat saman pimeyden alaisia. Toinen joutuu kantamaan tekoaan ja toinen sitä että on kärsinyt toisen käsissä. Anteeksianto vapauttaa molemmat. Voisi kuvitella että pelastaja ja pelastettu ovat autuita, mutta jos toinen ei ole, onko toinenkaan? Kalliolle rakennettu talo on se joka kestää suuren myrskyn silmässä, silloinkin kun usko on loppumaisillaan, koska pohja on hyvä ja perusteellinen. Ei kukaan omin toimin myrskyä karkoita, vaan kun myrsky lyö ja lyö, lopulta väistyy, arvioidaan tilanne. Myrsky siis aivan takuulla väistyy ja sinä olet ihmettelevä Jumalan suuruutta!
—
Sanon nyt. Jumala ja totuus ovat sama asia. Jos kiellämme totuuden, kiellämme Jumalan. Jos kiellämme Jumalan, luvassa on pimeys. Ennennäkemätön pimeys. Ihmiset ovat uppiniskaisia, olinhan minäkin.
—
Kun himoitsemme jotain ja se satuttaa toista, emmekö me silloin uhraa hyvyyden, täyttääksemme himomme? Hyvyyden tie voi olla raskas ja siinä on ahdistuksia, mutta se ei ole sitä pelkästään.
Jeesus opetti, että me ihmiset olemme seuranneet himojanne, mutta hän Jumalan poikana, lihaksi tulleena totuutena, on antanut ihmisille luvan ja vapauden kulkea hyvää tietä. Jos hän ei olisi antanut, ja luvannut, kadotus olisi tapahtunut iäksi. Sen sijaan Jeesus on kadottanut syntimme, unohtanut ne iäksi. Hän joka on valaissut kaiken ja josta kaikki on lähtöisin!