Aion antaa nyt jonkinlaisen kulttuurillisen panostukseni kääntämällä suomeksi tämän erinomaisen tekstin, jonka on kirjoittanut John Wesley Honors Collegen professori Lanta Davis. En periaatteellisista syistä halua käyttää tekstin kääntämiseen tekoälyä, vaikkakin sanakäännöksiin joudun ajoittain turvautumaan. Ensinnäkään, tekoälyllä ei ole ymmärteistä hahmotuskykyä ja toisekseen, oma ymmärrykseni jäisi siltä osin puutteelliseksi, jonka voin saavuttaa kääntämällä tekstin itse, sillä silloin kun tekstin kääntää itse, avautuu aivan uudenlaisia ja erilaisia mahdollisuuksia oppia ja pureskella sen sisältöä (tässä tapauksessa lähes kahden viikon ajan, koska teksti on melko kattava), kuin jos vain ajattelisi että tekstin sisältö olisi pelkästään yhtä kuin siinä olevat sanat, toiselle kielelle käännettynä, ikään kuin minkäänlaista tulkinnanvaraa ja todellista sisältöä ei olisi olemassakaan. Olen ajoittanut työn siten, että kirjoitan vähintään kolme kappaletta päivässä ja näin ollen minun tulisi saada käännöstyön raakateksti valmiiksi noin 13 päivässä. Näin ollen tästä käännöstyöstä muodostuu jopa pienimuotoinen oppimatka vielä johonkin minulle tuntemattomaan, kun kiinnitän sen sisällön tietoisuuteni näiksi päiviksi.
Lanta Davisin selvänäköinen kirjoitus käsittelee ehkä parhaiten Amerikan Psykon kirjoittajana tunnetun Bret Easton Ellisin kirjallista tuotantoa kristillisestä näkökulmasta. Kirjoitus on lähes transsendentaalinen. Pidemmittä puheitta.
Alkuperäisen artikkelin linkki löytyy viestin lopusta. Käännöstä saa vapaasti jakaa jos niin haluaa.
”Tällä tunnustuksella ei ole merkitystä” Bret Easton Ellisin tunnustus
Vaikka Bret Easton Ellisiä on usein arvosteltu kriitikkojen toimesta hänen häikäilemättömistä hahmoistaan, kirjoituksissa ei ole löydettävissä pelkästään moraalisia elementtejä, vaan jopa kristillisiä. Kirjojen tunnustuksellinen äänenpaino antaa ymmärtää että hänen hahmonsa ovat taantuneet pelkiksi ympäristönsä tuotteiksi, jotka sitten yrittävät epätoivoisesti löytää pakokeinoa yhteiskuntamme kohtuuttomuuksien ja ongelmien keskeltä. Hahmot eivät ripittäydy Jumalalle, vaan muille kaltaisilleen. Tästä johtuen heidän ripittäytymisensä epäonnistuu, jättäen heidän sielunsa vaille ratkaisua, vahvistaen syvää tarvetta Jumalan tuntemiselle sen helvetin keskellä, jonka olemme itse luoneet.
Bret Easton Ellisin moraalinsa kadottaneet hahmot — sarjamurhaajat, muotimalli-terroristit, snuff-elokuvien katselijat, raiskaajat ja kovien huumeiden käyttäjät — ovat tehneet Bret Easton Ellisistä yhden kiistellyimmistä nykyajan kirjailijoista. Kriitikot ovat usein kritisoineet sitä, että Ellis kieltäytyy rankaisemasta tai vapauttamasta enemmistöä hahmoistaan, jonka he katsovat epäonnistumisena tarjota moraalista näkökulmaa. Ja kuitenkin, Ellis voisi puolustautua, että tämä kritiikki tulisi enneminkin kohdistaa moderniin yhteiskuntaan, jota hän armottomasti satiirin keinoin kirjoituksissaan käsittelee. Kuten hän haastattelussaan kertoo, hänen työnsä ”käsittelee kulttuuria joka vituttaa minua, ja maailmaa jossa elämme ja joka arvostaa kaikkia vääriä asioita”. Se mitä monet hänen arvostelijoistaan eivät huomaa, Ellisin kuvaukset moraalittomasta maailmasta ovat hänen moraalisia huolia, joissa hän irtisanoutuu siitä elämäntyylistä, jossa hahmot elävät. Eliisin hahmot ovat varakkaita ja pintapuolisesti heillä on kaikki mitä he haluavat, mutta he eivät selvästikään ole tyytyväisiä ja tunne merkityksellisyyttä. Tästä syystä heidän narratiivinsa ei kuvaa pelkästään pahoja ihmisiä tekemässä pahoja asioista, vaan kadotukseen tuomittuja sieluja jotka yrittävät epätoivoisesti löytää merkitystä merkityksettömässä maailmassa.
Niin yllättävältä kuin se saattaa näyttääkin, Ellisin kirjoilla ei ole pelkästään moraaliset puitteet, vaan myös mahdollisesti kristilliset. Henry Bean esittää että Ellisin kirjat ”kumpuavat hengellisen tilamme surutyöstä”, ja Ellisin hahmot vaikuttavat usein pyhiinvaeltajilta pyhiinvaelluksella ei minnekään, jopa olevansa uskonnollisella polulla vaikka kieltävätkin uskon. Tämä ei tietenkään tarkoita että Ellis olisi kristitty, mutta että hänen kirjoissaan, erityisesti Amerikan Psykossa, on erehdyttömästi kristillinen narratiivi. Glamoraman Victor jopa myöntää että hänen sieluunsa sattuu ja tämän diagnoosin voisi ulottaa jokaiseen Ellisin päähenkilöön ja jokaiseen häneen novellinsa minä-kertojaan, joka tunnustaa ajatuksensa ja toimensa, ja joka yrittää löytää edes jonkinlaista tarkoitusta, totuutta ja pelastusta itselleen.
Se että nämä hahmot yleisesti epäonnistuvat tarkoituksen, totuuden ja pelastuksen löytämisessä, voitaisiin katsoa nihilistiseksi ja toivottomaksi, mutta kuten David Lyle Jeffrey ja Gregory Maillet osoittavat, joskus tämänkaltainen nihilistinen tuska ”tarjoaa oman itsekritiikkinsä; joskus, itse asiassa, se hengellinen tyhjyys jota he edustavat voidaan nähdä selvästi Jumalan muotoisena”, kuvaus joka todellakin sopii tässä kohdin. Sitä että kirjoituksissa on Jumalan muotoinen aukko, voisi jopa kuvata keskeiseksi ominaisuudeksi Ellisin kirjoissa: Krisinuskolla on vahva läsnäolo, mutta nimenomaan kontrastina, joka ilmenee sen puuttumisena. Kirjoissaan Ellis viittaa sekä Danteen että Dostoevskyyn, kristillisiin kirjailijoihin jotka tunnetaan erityisesti kuvauksistaan helvetistä, paholaisesta ja pelastuksesta. Nämä viittaukset kertovat lukijalle, että se mikä todella painaa vaakakupissa, on sielu ja Ellisin polttoaine on kysymys: mistä, jumalattomassa maailmassa, pelastuksen voisi löytää. Niin Danten kuin Dostoyevskynkin työt kuvaavat mitä elämä voi olla ilman Jumalaa, ja vaikka Ellisin kirjat eivät suoraan vetoa Jumalaan, ne kuitenkin kuvaavat sitä helvettiä joka seuraa siitä kun on erossa Jumalasta. Amerikan Psyko alkaa Danten Infernosta tutulla lauseella ”ABANDON ALL HOPE YE WHO ENTER HERE” ja näin aivan oikeutusti varoittaa lukijoita siitä, että tämän helvetillisen maailman pakenemisessa ei ole mitään toivoa ja että Ellisin hahmot pyörivät loputtomissa piireissä, kuten Danten Jumalaisessa näytelmässä helvetin eri tasoilla.
Tämä kykenemättömyys vapahduksen löytämiseksi on ilmeistä Amerikan Psykon tunnustamisen kohdalla. Patrick Bateman, kirjan sarjamurhaaja ja päähenkilö, osoittaa jumalattoman maailman syyksi hänen myötätunnottomuudelleen ja murhan himolle: ”Oikeus on kuollut. Pelko, syyttely, viattomuus, sympatia, syyllisyys, jäte, epäonnistuminen, suru, olivat asioita, tunteita, joita kukaan ei enää tuntenut. Itsetutkiskelu on turhaa, maailma on järjetön. Pahuus on sen ainoa olomuoto. Jumala ei ole elossa.” Mutta vaikka hän päätyykin siihen että kaikki on pahaa, Patrick etsii suurimman osan kirjan kulusta juuri niitä asioita joiden sanoo maailmasta puuttuvan. Tarkemmin, hän ripittäytyy tarkoituksenaan ymmärtää maailmaa, löytääkseen oikeutta, tunteakseen surua ja niin edelleen. Patrick toistuvasti möläyttää ulos totuuden murhistaan ja muista ”synneistä”, etsien oikeutta teoilleen, jopa kutsuen kirjoistustaan ”ripittäytymiseksi”. Mutta kun hänelle selviää, että ripittäytyminen ei tarjoa hänelle ”tietä ulos”: ”ei katarsista”, ”ei syvempää ymmerrystä”, ja ”ei uutta ymmärrystä”, tällä tunnuksella ”ei ole merkitystä”. Joka tapauksessa, kuten aion argumentoida, vaikka Patrickin ripittäytyminen ei johda mihinkään, ei pelastukseen eikä murhan pyyhkimiseen hänen elämästään, Patrickin kykenemättömyys paeta rangaistusta ei viriä niinkään itsessään tunnustamisesta, vaan hänen kykenemättömyydestään löytään konfessori (rippi-isä, tunnustaja) maailmasta joka on luonut hänet. Vielä ikään, kuvatessaan jumalatonta maailmaa, jossa ripittäytyminen on erotettu uskosta ja ei nyt tarkoita mitään, Ellisin narratiivi yllättävästi paljastaa syvän tarpeen Jumalalle pelastaa meidät helvetin tasoilta, jotka olemme itse luoneet.
Näyttääkseni että analysiini sellaisesta kuin Patrick Bateman, rikkaasta, komeasta hirviöstä joka kokkaa naisten päitä ja puhkoo kodittomien miesten silmämunia matkallaan kotiin säteilevästä ravintolasta, voi olla kristillinen sananviejä, aion ensin näyttää että Ellisin ”moraalittomat” hahmot, kuten Patrick, eivät ole poikkeavia tai epänormaaleja, vaan yhteiskuntansa luomuksia jotka satiirisesti edustavat nykyaikaista kulttuuria. Aion lisäksi argumentoida että kun tuon kaltaiset hahmot yrittävät paeta yhteiskuntaansa ja löytää tarkoitusta ja pelastuksen tunnustuksensa kautta tai muilla perinteisillä krisillisillä tavoilla, heidän yrityksensä epäonnistuu. Tämä epäonnistuminen ei ole testamentti uskon hataruudelle, vaan itseasiassa se paljastaa syvän tarpeen vastakulttuurilliselle, tunnustavalle kristinuskolle. Ennen kaikkea minä argumentoin että Patrickin yritykset ripittäytyä, jolla hänen mukaana ”ei ole merkitystä”, epäonnistuvat eivät siksi että tunnustus olisi hyödytöntä, vaan koska moderni yhteiskunta väärinkäyttää sitä.
Tuotteiden tuote
Ellisin moraalittomat hahmot ovat kulttuurinsa tuotteita. Ellis sisällyttää hyvin kertovan lainauksen Dostoyevskyn Notes from Underground kirjasta joka selkeästi osoittaa syypääksi nykyaikaisen kulttuurillisen ilmaston sellaisen henkilön muovaamisessa kuin Patrick. Lainaus kuuluu näin: ”Näiden muistiinpanojen kirjoittaja ja muistiinpanot itsessään ovat, totta kai, fiktiivisiä. Joka tapauksessa, sellaisia ihmisiä kuin näiden muistiinpanojen kirjoittaja ei pelkästään elä yhteiskunnassamme, vaan pikkemminkin on pakko elää, ottaen huomioon ne olosuhteet jotka ovat muovanneet yhteiskuntamme”. Patrick, ja monet muut Ellisin hahmot, voivat vaikuttaa hirviömäisiltä ja äärimmäisiltä poikkeavaisuuksilta, mutta ovatkin yhteiskuntamme peili. Patrick esimerkiksi syyllistyy väkivaltaisuuksiin ja kirjoittaa niistä tylsällä, välinpitämättömällä äänenpainolla, samankaltaisella kuin väkivaltaisuuksista uutisoiva uutismedia. Less Than Zero, Lunar Park ja Amerikan Psyko kaikki mainitsevat raakuuden joka löytyy päivittäisistä uutisista ja vaikka Amerikan Psykossa näissä raaoissa uutisotsikoissa on liioittelua, Ellis painottaa miten usein aidosti hirveitä asioita tapahtuu:
(lainausviite) In Less Than Zero novellissa, päähenkilö Clay alkaa keräämään uutisia lehtien uutisoimista kauheista tapahtumista ja Lunar Parkissa, Bret on säännöllisesti huolissaan siitä mitä lukee uutislehdistä, joiden hän sanoo ”nostattavan… pelkoa”, aiheuttaen laaja-alaista ”ahdistusta” ja ”hulluutta” kun kaikki tulevat ”tietoiseksi kauhusta” jota joutuvat todistamaan päivittäin. Bret Easton Ellis, Lunar Park
(lainaus) Eräs ongelma – eräs ongelma – katsotaampas… kuristettuja malleja, vuokra-asuntojen katoilta heitettyjä vauvoja, metrossa tapettuja lapsia, kommunistien kokoontuminen, mafia-pomo tapettu, natseja, AIDSiin sairastuneita pesäpallon pelaajia, lisää mafia paskaa, liikenneruuhkia, kodittomia, kaikenlaisia hulluja, hinttejä joita tippuu kaduilla kuin kärpäsiä, sijaissynnyttäjiä, saippuaoopperan peruminen, lapset jotka murtautuivat eläintarhaan ja kiduttivat sekä polttivat useita eläimiä hengiltä, lisää natseja… ja vitsi on, loppuhuipennus, se kaikki tapahtuu tässä kaupungissa – ei missään muualla, pelkästään täällä, se on perseestä, ja odota, lisää natseja, ruuhkaa, ruuhkaa, vauvojen ihmiskauppaa, vauvanarkkareita, rakennuksia jotka romahtavat vauvojen päälle, hullu vauva, ruuhkaa, siltojen sortumia…
Tim Pricen uutisyhteenvedossa, tylsät tapahtumat kuten liikenneruuhkat ja saippuaoopperan peruminen jakavat tilan murhien, köyhyyden ja tappavien sairauksien kanssa, hämärtäen sitä rajaa mitkä tapahtuvat todella merkitsevät ja mitkä eivät. Väkivallasta on tullut niin tavanomaista, että ihmiset eivät osaa enää erottaa sitä tavanomaisesta. Ennen kaikkea, Pricen ”vauva”-ongelmat listan lopussa viestivät sitä että nämä ongelmat alkavat jo syntymässä: ei ole viattomuutta ja kaikki ovat korruption uhreja sekä aiheuttajia.
Murhien, kidutusten ja sodan tulisi aiheuttaa suuttumusta, mutta Ellis paljastaa että se esiintymisitheys jolla niitä tapahtuu turruttaa siten että väkivallan ja kauheiden tapahtumien yleisyys hämärtää ”oikean” ja ”väärän”. Less Than Zerossa, esimerkiksi, kun Clay katsoo miten Rip ja hänen ystävänsä raiskaavat 12-vuotiaan tytön, Clay kykenee vain vaimeasti protestoimaan, ”E-en… usko että se on oikein.” Rip automaattisesti vastaa hänelle uudella moraalisäännöllä: ”Mikä on oikein? Jos haluat jotain, sinulla on oikeus tehdä se”. Naomi Mandel havainnoi että Clayn nöyrä protesti ”on ainoa tunnistettava moraalisääntö koko novellissa, ja huomaten luonteeltaan sanaton”, joka ei vaikuta millään tavalla Ripin näkemykseen, jonka mukaan ”voima luo oman moraalinsa”. Moraalista on tullut jonkun ”oikeus” tehdä jotain, sen sijaan että tekisi sen mikä olisi ”oikein”.
Tämän ”mikä on oikein” uudelleen hahmottelu ”jonkun oikeudeksi” on Ellisille konsumerismin jatkoa. Konsumerismi on sekä oire ja aiheuttaja nykykulttuurin ongelmallisille arvoille. Konsumerismi voi olla, esimerkiksi, keino paeta hirveitä uutisotsikoita. Välittömästi kattavan uutisskatsauksen jälkeen Price tekee onton havainnon: ”Miksi et ole pukeutunut villaiseen laivastonsiniseen bleiseriisi harmaiden housujen kanssa?”. Kuten Price huomaa, uutislehti sisältää traumaattisen tarinan traumaattisen tarinan perään vain ”yhden päivän aikana”, joka voi jättää henkilön tuntemaan olonsa avuttomaksi oikeastaan kaikesta muusta paitsi ulkonäöstään. Uutislehtien otsikot ovat ”syy miksi lopetat rukoilun”, koska mikään ei näytä koskaan parantuvan. Nämä ahdistuksen ja kyvyttömyyden tunteet saavat, ainakin osittain, Ellisin hahmot elämään pinnallisesti. Jos joku ei voi auttaa näiden ongelmien korjaamisessa, toinen vaihtoehto näyttäisi olevan kevyempiin ongelmiin keskittymistä, kuten saippuaoopperoiden perumiset, mikä bleiseri tulisi pukea minkä housujen kanssa, ja kuka julkkis käyttäytyy ylimielisesti.
Syntyy vaarallinen kierre, jossa hahmot pakenevat pinnallisuuteen ongelmiaan, mutta silloin myös synnyttävät lisää ongelmia pinnallisuutensa vuoksi. Koska nämä ontot huolet auttavat hahmoja pakenemaan maailmaan kohdistuvaa ahdistustaan, niistä tulee entistä tärkeämpiä, kunnes niistä tulee ainoat keinot arvon ja tarkoituksen kokemiseksi Ellisin hahmoilla, jotka säännöllisesti ”liukuvat alas pinnallisuuteen”. Esimerkiksi, Less Than Zerossa, nuori nainen kuvittelee että koko maailma on sulamassa. Pelastaakseen maailman hän muuttaa ulkonäköään, sanoen ”Minä ajattelin että jos rei’itän korvani tai jotain, muokkaan ulkonäköäni, värjään hiukseni, maailma ei sulaisi. Joten värjäsin hiukseni ja tämä pinkki säilyy. Tykkään siitä. Se säilyy. En usko että maailma enää sulaa.” Tämän naisen kuvaus hiuksistaan paljastaa miten pinnalliset asiat, jotka ovat saattaneet alkaa pakokeinona, ovatkin nyt korkeimpia arvoja. Jos näyttää hyvältä, elää hyvin. Ja kuitenkin, ironia tässä on se että pinkki hiustenväri ei tule kestämään; se on väliaikaista, kun hänen hiuksensa kasvavat ja väri haalistuu. Hänen ratkaisunsa ei ole pelkästään pinnallinen, vaan ohikiitävä.
Ellisin hahmot rakentavat elämänsä sen ympärille mikä on pinnallista ja ohikiitävää. ”Nuorekkaan ulkonäön” säilyttäminen ja ”kaiken pitäminen pinnallisena, siltikin että tietää pinnan haalistuvan ja olevan vain väliaikaista”, muodostuu ainoaksi keinoksi kohti merkityksellistä elämää. Kaikki Ellisin hahmot näin ollen löytävät tarkoituksen elämiinsä pukeutuessaan oikeisiin asusteisiin, oikeaan hiustyyliin, eläessään hienoimassa asunnossa, deittaillessaan kuuminta partneria. Lopulta, pinta on ainoa mitä on jäljellä, ja ”pinta, pinta, pinta” muodostuu ”kaikeksi josta kukaan voi löytää merkitystä”.
Intensiivinen keskittyminen pintapuolisiin asioihin aiheuttaa sen että hahmot sekä kuluttavat tuotteita, että muuttuvat tuotteiksi. Jokaisen identiteetin ollessa riippuvainen parhaista valinnoista ja parhaista kulutustavaroista, Patrickin ja hänen ystäviään on vaikea erottaa toisistaan. Kun Patrick kysyy tyttöystävältään, Evelyniltä, miksi hän ei deittaile Timothy Priceä hänen sijastaan, sillä Price on myös rikas, hyvännäköinen ja hänellä on loistava kroppa, hänen vastauksensa on, ”kaikki ovat rikkaita”, ”hyvännäköisiä”, ja ”omaavat loistavan kropan nyt”. Koska standardit arvioida jonkun arvoa ovat kaikki pintapuolisia attribuutteja, ne ovat nostettu lähes täydellisyyteen kaikilla Patrickin tutuilla. Seurauksena, lähes kaikki ovat yksinkertaisesti vaihtokelpoisia, piirre josta tulee yleinen teema läpi novellin: ihmisiä ei eroteta toisistaan koska kukaan ei voi, tai ei ole kiinnostunut erottamaan toista toisesta. Patrickia luullaan kokoajan hänen kollegoikseen tai ystäviksi, ja muita miehiä luullaan kokoajan Patrickiksi. Ilman muuta identiteettiä kuin ostamansa tuotteet, kaikki vain yksinkertaisesti näyttävät kuin katalogin kopioilta ja kopioilta toisistaan.
Koska he määrittelevät itsensä sen perusteella mitä ostavat, he alkavat näkemään ihmiset, myös, ostettavina. Yksi toistuvista lauseista Less Than Zerossa on ”mietin onko hän myynnissä”, ja Ellisin novellit vastaavat tähän kysymykseen kiistattomalla vahvistuksella. Less Than Zerossa Julian kirjaimellisesti on myynnissä prostituoituna joka yrittää maksaa huumevelkansa. Mies joka maksaa hänelle seksistä kertoo Julianille että ”kaikki millä on merkitystä” on se että ”hän on todella kaunis poika”, vihjaillen että Julianilla ei ole tarkoitusta tai lunastusarvoa muuta kuin hänen ulkonäkönsä. Hänen arvonsa on pelkästään se mitä joku on valmis maksamaan hänestä. Muut ihmiset Julianin elämässä näkevät hänet samalla tavoin: arvokas vain jonkinlaisena vaihtokauppana. Julianin parittaja, esimerkiksi, toteaa että Julian on ”aivan kuin hänen oma poikansa”, mutta kieltäytyy etsimästä uutta polkua Julianille maksaakseen velkansa. Jopa Clay käyttää Juliania keinonaan ”nähdä pahin”, myöntäen että hän ei ”oikeasti välitä” Julianin tilanteesta. Julianin tarkoitus on tehdä tuottoa – olkoot se seksuaalisista, taloudellista tai kokemuksellista (kuten Clayn tapauksessa) – ja siitä syystä, jopa Julianin ystävät eivät ”välitä” hänestä yhtään sen enempää kuin välittäisivät tuotteesta: hyötyjensä vuoksi.
Vaikka Ellis käyttää prostituutiota peittelemättömästi demonstroidakseen kehon hyödykkeistymistä, hän hämärtää rajan kehon sosiaalisesti tuomitun ja enemmän sosiaalisesti hyväksytyn hyödykkeistämisen välillä – muodin, julkisuuden ja seksin. Juuri itsensä ”myyminen” ja ”markkinoiminen” julkisuudelle, on julkisuuden henkilönä toimimisen lähtökohta. Koska yleisö tietää vain ”pinnan” yksityiskohtat – miltä julkkikset näyttävät, mitä elokuvia he ovat käyneet katsomassa, mitä tuotteita he suosittelevat, ketä he deittailevat, ja niin edelleen – niin silloin ”kaikki mistä kukaan on kiinnostunut” on se että kuka makaa kenenkäkin kanssa, kenellä on paras vartalo, ja kuka on kuuluisin. Koska kuuluisuus nojaa, osittain, pintapuolisiin kohuihin ja niiden luomiseen, kuuluisuus on hyvin oikullinen status säilytettäväksi, ja jopa kuuluisimmat julkkikset voivat ”kadota” muutamassa vuodessa. Lehtien kansikuvat ja menestyselokuvat hylätään ja unohdetaan; yksi julkkis korvataan seuraavalla. Mallina toimiva Victor tietää että häntä todennäköisesti käytetään ulkonäkönsä vuoksi ja sitten unohdetaan. Hän myöntää että ”on tuhansia miehiä joilla on muhkeat huulet ja hieno symmetria”, ja joka voi korvata hänet kun hänen kuvasa haalistuu. Victor on syystä huolissaan, sillä hänet korvataan, ja paljon rajummalla ja läpitunkevammalla tavalla kuin hän osaa kuvitella. Häntä ei pelkästään korvata mallina, vaan ihmisenä, kun joku muu häntä esittävä varastaa hänen nimensä ja koko elämänsä. Victorin pelot ovat siis oikeutettuja tavoilla joita hän ei osannut edes kuvitella, ja hän päättelee että hänestä voidaan luopua ja korvata aivan yhtä helposti kuin uusi gallona maitoa korvaa vanhan.
Ellisin The Rules of Attraction demonstroi miten helposti yhden seksuaalipartnerit ovat myös korvattavissa. Kaikki kolme päähenkilöä makaavat henkilön toisensa jälkeen välittäen vähän siitä keitä heidän seksuaalipartnerit ovat, kunhan heillä on seksuaalipartneri yön ajaksi. Vaikka hahmot eivät suoraan maksa seksistä, he käyttävät toisen kehoa iskevästi samalla tavalla kuin Julianin asiakkaat käyttävät häntä: kaikki mistä he välittävät (ja he hädintuskin välittävät tästä) on toisen henkilön ulkonäkö. Seksiä pidemmälle, jopa seksuaalipartnereiden nimet muuttuvat utuisiksi kun he nopeasti etenevät uusiin haasteisiin. Päähenkilöt kertovat partnereilleen että he ”eivät koskaan tule tietämään” heitä koska ”kukaan ei tule koskaan tietämään ketään.” Heidän käytä-ja-hylkää lähestymistapansa heijastaa heidän uskoaan että ihmiskeho – joka täyttää tarpeita ja voi antaa nautintoa – ei ole lainkaan erilainen muista tuotteista jotka täyttävät tarpeita ja antavat nautintoa, ja on siitä syystä yhtä kertakäyttöinen. Kirjassa mainitaan kolme itsemurhayritystä ja useita abortteja, vahvistaen ideaa että elämä, myös, voi olla helposti kertakäyttöistä.
Patrickin hirmuteot Amerikan Psykossa yksinkertaisesti kertovat siitä, että elämä on kauppatavaraa – ja siitä syystä kertakäyttöistä – äärimmäisyyksiin saakka. Patrick ja hänen ystävänsä ovat täydellistäviä kuluttajia, ja Patrick näkee itsensä ja ystävänsä jatkeena omalle konsumerismilleen. Kun hän kuvailee omaa asuntoaan, hän mainitsee että hänellä on ”korkeakontrastinen korkealaatuinen malli…televisio-setti Toshibalta”, ja ”lasinen kahvipöytä tammijaloilla Turchinilta”, lukuisia ”Steubenin lasieläimiä aseteltuna strategisesti kalliiden kristallituhkakuppien ympärille Fortunoffilta” vaikka hän ei polta, ja ”Wurtlitzerin jukeboksi” jonka vieressä ”musta eebenpuinen Balwinin konserttiflyygeli” jota hän ei soita. Hän jopa tarinoi mitä merkkejä hammastahnaa ja shampoota käyttää; hänen kuvauksensa jäljittelee katalogeja ja käyttöoppaita. Patrick näkee ihmiset saman konsumeristi-linssin läpi ja käyttää samanlaisia katalogi-tyyppisiä kuvauksia myös ystävistään. Kun hän huomioi ystäviensä ulkonäköä, se on aina heidän pukemiensa brändien kautta. Esimerkiksi, ensimmäinen hahmo jolle meidät esitellään, Timothy Price, kuvataan ”pukevan kuusinappisen villa- ja silkkipuvun Ermenegildo Zegnalta, puuvillaisen paidan ranskalaisilla kalvosimilla Ike Beharilta, Ralph Laurenin silkkivyön ja nahkaiset siipikärkikengät Fratellia Rosettilta”. Kuvailemalla ihmisiä samalla tavalla kuin tuotteita, Patrick demonstroi että hän ”sisäistänyt konsumeristin logiigan siihen pisteeseen saakka että hän ei kirjaimellisesti näe eroa henkilön ja objektin välillä”. Kun hän hakkaa uhrin ruumista lihapaloiksi, esimerkiksi, hän muistuttaa itseään että ”tämä asia, tämä tyttö, tämä liha, ei ole mitään, on paskaa”. Patrick kirjaimellisesti hylkää ja heittää pois uhrinsa kehonosia kun hän on käyttänyt niitä nautintoonsa; heidän elämänsä ja heidän kehonsa ovat – kuten lukuisat brändituotteet joita hän käyttää – hävitettävissä kun hän on käyttänyt niitä tarpeeksi. Looginen loppupäätelmä yhteiskunnasta joka arvottaa konsumerismia niin korkealle että se sekoittaa ihmisolennot tuotteisiin, on joku senkaltainen kuin Patrick: mies joka näkee ihmiset niin kertakäyttöisinä että heitä voidaan käyttää, tappaa ja hylätä helposti. Jos korkein arvo on pinta – se mikä voidaan saavuttaa kuluttamalla oikeita tuotteita – silloin jopa ihmisillä on arvoa vain kuluttajina ja kulutettuina.
Toinen seuraus konsumerismista – ”liukuessa pintapuolisiin asioihin” – on sirpaloituminen. Kun kaikki toisiaan täydentävät narratiivit siitä mitä tulisi arvostaa ja kuinka parhaiten pukeutua ja käyttäytyä vaikuttavat keskenään, Ellisin hahmoja revitään moneen suuntaan, näiden yrittäessä täyttää identiteettinsä lukuisia vaatimuksia. Tämä teema on erityisen esillä Glamoramassa, joka kuvaa, kuten Sonia Baelo-Allué osoittaa, ”kahden tyyppistä kehon sirpaloitumista – yksi metaforinen (Victorin mielessä), toinen kirjaimellinen (nähdään tapoissa) – jotka Glamoramassa peilaavat toisiaan. ” Victor, malli jonka naamaa kokoajan muokataan, on orjuuttanut itsensä medialle ja mediakuvalle. Hän on niin immersoitunut mediaan, että hän uskoo elämänsä olevan elokuvaa jota joku kuvaa, ja menettää siten hallinnan, osallistuen jopa terroristitekoihin koska joku sanoi hänelle että hänen pitäisi. Tämä metaforinen sirpaloituminen peilautuu hänen terroristiteoissaan, joissa ihmisiä kirjaimellisesti räjäytetään raajoiksi, hampaiksi, ja kalloiksi. Sekä Victor että pommituksen uhrit ”ovat menettäneet kaikki ihmisidentiteetin tai persoonallisuuden jäljet tullakseen kehonosiensa summaksi”. Jälleen kerran, kaikki on supistettu ”pinnalle”, mutta tässä, väistämätön pintapuolisen elämän sirpaloituminen on korostettua. Median kilpailevat narratiivit – jotka kertovat ihmisille mitä käyttää, pukea ja ajatella – vaikuttavat ja aiheuttavat ristiriitoja, ja henkilöt jotka seuraavat noita narratiiveja päätyvät hyvin nopeasti eksyksiin ja epävarmuuteeen koko todellisuudesta.
Seurauksena, totuuden ja valheen erottamisesta on tullut lähes mahdoton tehtävä Ellisin hahmoille ja edelleen haastaa heidän kykyään saavuttaa vakaa identiteetti. Victor tulee epävarmaksi onko hänen elämä todellista vai elokuvaa, Patrick kuvaa murhansa ”tunteakseen” tytöt jotka hän tappaa, ja, kun hän melkein jää kiinni murhasta, hänen narratiivisa jäljittelee elokuvan takaa-ajokohtausta, viitaten siihen että median näkökulmasta on tullut heille todellisempaa kuin heidän oma elämänsä. Ainoa todellisuus jonka he voivat tunnistaa – ja ainoa identitetti jonka he voivat vahvistaa – voi olla se joka tunnistaa että se on konstruktoitua. Kun Jamie huomauttaa Bobbylle että ”kukaan ei ole oma itsensä, kaikki ovat niin teennäisiä”, hän yksinkertaisesti vastaa, ”Se on sitä että he ovat oma itsensä.” Teennäisestä tulee siis uusi todellisuus, koska kopiot ja konstruktiot ovat ainoita narratiiveja joita he kokevat. Kuvia voi väärentää ja jäljentää, ja samaa kuvaa voidaan käyttää eri otsikoissa, luoden täysin erilaisia narratiiveja samasta kuvasta. Kuuluisuudelle, etenkin, tämän kuva on luotu heille, ja tämän ”oikea identiteetti” on haudattu simulacran (jäjlijelmän) alle. Mutta tavallinen tyyppi edelleen mallintaa itsensä sen mukaan mitä kuuluisuudet tekevät, jotka ovat median luomia konstruktioita: jäljitelmiä jäljitelmien päälle. Media antaa reseptejä mitä tuotteita käyttää, mitä elokuvia katsoa, mitä kirjoja lukea, mitkä maailman tapahtumat ovat tärkeitä, mikä on coolia, älykästä tai puoleensavetävää, luoden päättymättömiä narratiiveja; kaikki luovat väitteitä miten jonkun tulisi olla ja käyttäytyä, mutta eivät tarjoa mitään muuta kuin sirpaloitunutta tyhjyyttä.
Ellis kuvaa tätä sirpaleista tyhjyyttä lisäämällä vihjeitä (sanoja ja kuvia) joista uupuu merkitys (se mitä ne edustavat). Michael P. Clark argumentoi että Amerikan Psykossa Ellis tutkii eettisen retoriikan rajoja, josta on tullut ”mahdotonta maailmassa josta upuu minkäänlaiset läpinäkyvät standardit tai jaetut arvot”. Kuvaukset väkivallasta, esimerkiksi, demonstroivat kaikkien merkitytysten puuttumista. Kuten Clark osoittaa ”sanat ja kuvat jotka merkitsevät pelkoa, väkivaltaa, kärsimystä, ja tuomitsemista ovat kirjaimellisesti liikkuvia, irroitettuja kaikesta kontekstista, tarkoitteesta, tai puheenaiheesta joka lainaisi sille substanssia ja välittömyyttä.” Patrick kirjoittaa, esimerkiksi, ”I AM BACK” Paul Owenin asunnon seinään ja sanoo että teki sen alle piirustuksen ”joka näyttää tältä”, mutta sitten tila sen alla on tyhjä. Tämä tarkoittaa että Ellisissä, Clark argumentoi, ”sanat ovat riisuttu tarkoituksestaan ja ilmeikkäistä toiminnoistaan”, tarkoittaen että hahmot eivät kykene muodostamaan ”vakaata puheenaihetta” ja ”johdonmukaista indentiteettiä” joka tarvitaan ”merkityksellisiin ihmissuhteisisin”. Vaikka Clark puhuu pelkästään Amerikan Psykosta, hänen analyysinsa merkitysten puuttumisesta pätee suurimpaan osaan Ellisin kirjoista. Glamoramassa Ellis listaa kuuluisuuden nimen nimen perään, ehdottaen että mikä merkitsee on ainoastaan heidän nimensä, ei se ketä he ovat tai mitä he ovat tehneet. Hän kertoi haastattelijalle että nimet toimivat ”valuuttana” hahmoille, ja hän toivoo, lopulta, kun kaikki nämä kuuluisuudet on unohdettu, niin sitten ”nimet toimivat juuri sellaisina – kasana nimiä.” Listaamalla ihmisiä kuten hän listaa tuotteita, Ellis ehdottaa, myös, että ihmiset on supistettu pelkästään merkitysten tasolle, tyhjennetty statuksestaan ihmisinä tarkoituksella joka ei toimi muuta kuin pintapuolinena tunnisteena. Pinta, jota voidaan monistaa, korvata ja kuluttaa, on ainoa mitä on jäljellä. Tarkoitukset, ja minkäänlainen käsitys ”todellisesta” tai ”totuudesta” yhteydessä tarkoitukseen, on menetetty.
Ellisin hahmot ovat, siten, kieltämättä eksyneitä, tyhjiä ja moraalittomia, mutta mikä on ongelmallisinta kaikissa Ellisin kirjoissa, että nämä hahmot eivät ole, vaikka kuinka äärimmäisiltä vaikuttavat, poikkeavia tai poikkeamia; sen sijaan, he täydellisesti sopeutuvat – ja ovat luotu – kulttuurinsa toimesta. Tunnistettaessamme että Patrick ei ole pelkästään ”psyko”, vaan myös kulttuurinsa tuote, on perustavanlaatuista novellin ymmärtämisessä kunnolla – etenkin siinä että se ei pelasta tai rankaise sen sarjamurhaaja-kertojaa. Jättämättä huomioimatta yhteiskunnallisen kritiikin keskittymällä liikaa ”psyko” kohtaan novellissa rajoittaa sen implikaatioiden syvyyttä ja erinomaisuutta. Kuten Daniel Cojocaru huomioi, se vapauttaisi yhteiskunnan vastuustaan hänen luomistyössä. Kirjan lukemalla ilman että ajattelee Patrickia ”tuotteeksi” syntyneenä ”törkeän materialismin maailmassa”, Cococaru jatkaa, jää huomaamatta ”koskettavin ja häritsevin ironia koko kirjassa”: yhteiskuntamme ei pelkästään luo häntä, ”vaan silmät avoinna kannustaa häntä jatkamaan korvattavien pintapuolisten ihmisteen eliminoimista”. Kaikki Ellisin kirjat, ja Amerikan Psyko erityisesti, ovat siten teräviä satiirisia kritiikkejä siitä mitä Ellis katsoo nykyaikaisen kulttuurin ongelmallisiksi arvoiksi ja ihmisiksi jota se tuottaa.
Tämä ei ole poistumistie: pako helvetistä
Vaikka jotkut kriitikot ovat kritisoineet sitä että Patrickia ei pelasteta tai rangaista, on tärkeää huomata että hän, ja monet muut Ellisin hahmoista, etsivät pelastusta, ja jopa rangaistusta. Vaikka he ovat juurtuneita yhteiskuntaansa ja osallistuvat moniin sen ongelmiin, on hetkiä jolloin he selkeästi etsivät epätoivoisesti tietä ulos. Tämä on erityisen selvää Patrick Batemanin tunnustuksessa.
Amerikan Psykon murhaava kertoja lopulta paljastaa että hänen tekonsa ovat reaktioita siihen miten hän näkee maailman ympärillään, kierolla tavalla. Patrick itse asiassa kamppailee sitä kulttuuria vastaan joka on muokannut hänet. Sillä välin kun hänen väkivaltaiset teot johtuvat siitä, että hän näkee ihmiset objekteina joita voidaan käyttää ja kuluttaa, hänen murhansa myös reagoivat konsumerismia vastaan joka määrittelee hänen elämänsä. Patrickista tulee entistä ärsyyntyneempi itseensä uponneisiin ihmisiin, jotka eivät huomaa tai välitä mistään ympärillään. Yksi esiteksti kirjan alussa sanoo, ”Ja kun asiat kaatuivat, kukaan ei kiinnittänyt paljonkaan huomiota”, ja ihmisten kiinnostuksen puute – tai välittäminen – jopa kun suoranaista pahuutta tapahtuu on keskeistä kirjalle. Patrick kokee tämän olevan totta, huomioiden miten ”kukaan ei kiinnitä huomiota, he eivät edes esitä kiinnittävänsä huomiota”.
Hänen väkivaltaisista murhista tulee hänen pyrkimyksensä rikkoa konsumeristinen fasadi ympärillään. Hän halveksuu pinnallisia keskusteluja joita kaikki käyvät (vaikka hän osallistuu niihin), ja haluaa tuttaviensa tunnistavan jotain aitoa. Hän harkitsee, esimerkiksi, viiltävänsä omaa rannettaan ja ruiskuttavat verta lomastaan kertovan ystävänsä päälle nähdäkseen jos ”hän vieläkin jatkaisi puhumista”. Patrick etsii jotain pinnan alta: hän kaipaa oikeaa tunnetta, oikeaa ihmissuhdetta, asioita jotka merkitsevät. Jälleen yhden turruttavan päivän jälkeen, hän myöntää että on ”kaivannut jotain syvempää, jotain määrittelemätöntä”, mikä saa hänet tappamaan koiran ja miehen Central Parkissa pyrkien tyydyttämään tuon kaipauksen. Mutta vaikka miten raakoja hänen tekonsa ovatkin, joka tapauksessa, nämä väkivallan purkaukset eivät tarjoa hänelle uudenlaista merkitystä elämälleen; mikään ei oikeasti muutu, ja hän on järkyttynyt huomatessaan että vaikka hän tekisi miten pahoja tekoja, se ei kosketa lainkaan pinnallisia ihmisiä. Hän alkaa fantasioimaan että tappaisi jonkun ystäviensä tai tyttöystävänsä edessä nähdäkseen jos se edes hetkeksi ravistaisi heidät ulos itsekeskeisyydestään, ja hänestä tulee entistä välinpitämättömämpi murhiensa kanssa: tappaen kodittoman miehen julkisella kadulla, viiltäen nuoren pojan kaulan auki eläintarhassa keskellä päivää, ja vieraillen murhatun kollegan asunnolla.
Patrick alkaa jopa haaveilla että jäisi kiinni rikoksistaan. Hän avoimesti tunnistaa murhiaan ystäville ja tuntemattomille. Hän myöntää olevansa ”paha psykopaatti”, kertoo tytölle että hän haluaisi ”puukottaa hänet kuoliaaksi” ja ”leikkiä hänen verellään”, julistaa toiselle että hän haluaisi ”leikata hänen kätensä irti”, paljastaa Evelynille että hänen naapurinsa pää on hänen pakastimessa ja että hän haluaisi ampua hänen äitiänsä haulikolla, keskeyttäen sanomalla ”Olen täysin mielivapaa ja minä tykkään leikellä tyttöjä” kun hän puhuu kollegalleen, ja jopa kujertaa ”Olen täysin psykopaatti, tykkään tappaan ihmisiä”, vauvalle. Mutta vaikka hän miten yksityiskohtiasesti tunnustaisi, kukaan ei reagoi häneen. Hänen keskustelunsa Evelynin kanssa erityisesti paljastaa Patrickin todellisen tarpeen ilmitulolle – ja että joku muu tunnistaisi – totuuden hänestä. Pitkän päivän jälkeen, oudon purkauksen jälkeen jossa hän tunnustaa tappaneensa kaksi lasta, hän kysyy Evelyniltä, ”Rekistöityykö tämä mikään sinulle vai saisinko paremman vastauksen, oh, jääsangolta?”. Hän huomioi että hän on sanonut kaiken tämän samalla tuijottaen Evelyniä suoraan, ”ilmaisten tarkkuudella”, ”yrittäen selittää” itseään, ja kun Evelyn avaa suunsa puhuakseen, Patrick ”lopulta olettaa Evelynin huomaavan hänen hahmonsa”. Hän innostuu tästä mahdollisuudesta, mutta tulee epätoivoiseksi kun Evelyn sanoo vain, ”Onko tuo… Ivana Trump?” Välittömästi hänen ”adrenaliininsa muuttuu happamaksi”, ja hän laittaa päänsä käsiensä väliin, pettyneenä että edes murhan tunnustaminen ei välittynyt hänen pintansa läpi.
Hänen epätoivoisin yritys tunnustaa tapahtuu kun poliisin jahtaa häntä saksofonistin murhaamisesta kadulla. Hän pakenee työpaikalleen ja jättää viestin asianajajalleen, Harold Carnesille. Hän sanoo että on viimein päättänyt ”tehdä julkista siitä mikä on yksityistä muistamattomuutta”, ja jättää viestin tunnustaen jokaisen murhan jonka on tehnyt, lisäten tunnustuksen että hän ”aika sairas kaveri”. Mutta kun Patrick törmää Carnesiin, Carnes ensin erehtyy luullen häntä toiseksi henkilöksi ja onnittelee sitten häntä ratkiriemastuttavasta pilaviestistä, kertoen että se oli huvittavaa mutta ei uskottavaa, sillä Patrick on sellainen ”ruskea-nenäinen hyvä hyvis” että kuvitellessa hänet hakkaamassa kollegaa palasiksi, mennään vitsissä liian pitkälle. Patrick vakuuttaa että se on kaikki totta, yrittäen vielä kerran päästä jonkun ihmisen pinnan läpi. Hän sanoo, ”Sinä et näytä ymmärtävän. Sinä et oikeasti käsitä mitään tästä. Minä tapoin hänet. Minä tein sen, Carnes… Se koko viesti jonka jätin sinulle oli totta”. Patrick todella anelee Carnesia huomaamaan hänen tekonsa, pitääkseen yllä jonkinlaista oikeutta tässä maailmassa josta Patrick on jo luopunut, mutta Carnes ei suostu uskomaan häntä. Patrickin kiihkeä tunnustus epäonnistuu läpi menemisessä ja hänen olonsa jää ”tyhjennetyksi” ja ”pohdiskelevaksi” miksi hänen omatuntonsa purkaus tunnustamalla ”ei tunnu siunaukselta”.
Jopa Patrickin oma kirjan kirjoitus tunnustuksena epäonnistuu. Kun hän reflektoi mitä hänestä on tullut, hän päättää että hän pitää kiinni vain ”yhdestä synkästä totuudesta: kukaan ei ole turvassa, kukaan ei pelastu.” Hän kirjoittaa,
”Edes nyt kun myönnän tämän – ja minä olen myöntänyt, lukuisia kertoja, jokaisen teon kohdalla jonka olen tehnyt – ja kun tule kasvotusten näiden totuuksien kanssa, siinä ei ole katarsista. En lisää syvempää ymmärrystä itsestäni, eikä uutta ymmärrystä voi löytää kertomuksestani. Ei ole mitään syytä minulle kertoa tätä sinulle. Tämä tunnustus ei tarkoita mitään”.
Tätä tyhjyyttä vahvistetaan vielä kirjan viimeisellä lauseella, ”TÄMÄ EI OLE POISTUMISTIE”, viestien että vaikka kirja on loppumassa, se ei tarkoita että Patrick olisi minkäänlaisen muutoksen edessä. Hän poistuu yhtä paljon – ellei jopa enemmän – ”Amerikan psykona” joka hän oli tunnustuksensa alussakin.
Rippi-isän etsintää
Patrick tunnustaa vain kaltaisilleen – yhteisölleen – viitaten siihen että suurin syy miksi Patrickin tunnustus epäonnistuu, on hänen tunnustajien valinta. Jos kaikki ovat kuin hän – ja ovat luoneet hänet – kuka, toisinsanoen, välittää pelastaa hänet?
Eivät kaikki tunnusta perinteisellä katolisella tavalla papille kopissa, mutta ripittäytyminen – olkoot se sitten sosiaalisessa mediassa, talk showssa, podcastissa, terapiassa, ja niin edelleen – on näkyvämpää kuin koskaan. Ripittäytyminen on itsensä ilmaisemista julkisesti, ja, ytimessään, luonnostaan käsittelee identiteettikysymyksiä, siinä että yksilö etsii totuutta itsestään ja sitten tuo ilmi tuon totuuden tullakseen vahvistetuksi ja ymmärretyksi (esimerkiksi, terapeutin diagnoosi on, osittain, validaatio yksilön tunteille ja käytökselle että ne ovat ymmärrettäviä ja niillä on ”tarkoitus”). Kun Patrick, ja lukuisat Ellisin hahmot, tunnustavat ja tunnustavat, heidän tunnustuksensa eivät etene mihinkään, ja he ovat usein pirstaloituneita ja tyhjiä tunnustuksensa jälkeen. Minun väitteeni on että heidän epäonnistuminen ripittäytymisessä, irrotettuna kristillisestä kirkosta ja korvattuna populaarikulttuurilla, ei voi vahvistaa ja yhdistää yksilön identiteettiä, vaan sen sijaan rikkoo sen.
Ripittäytyminen on kahdensuuntaista kristinuskossa. Yksi tunnustaa, muiden kristuksen ruumiiseen kuuluvien kanssa, oman uskonsa evankeliumin totuuteen, ei kerran vaan kokoajan. Se myös sisältää itsensä uhraamisen – kantamalla oman ristinsä – antautuakseen kristuksen ristin totuuteen. Tämän tunnustuksen tarkoitus on toimia elävänä todistajana Jumalan hyvyydelle, ja testamenttina maailman ymmärtämiselle ja kaikelle mikä on siinä merkityksellistä vain kun tuntee Jumalan. Toinen tunnustamisen näkökulma, yksilön totuuden etsintä synnit tunnustamalla, on ehkä paremmin tunnettu näkökulma kristillisessä tunnustuksessa, mutta on luonnostaan yhteydessä ensimmäiseen osaan. Synti on erossaolo Jumalasta, eli tunnustaakseen synnin, yksilön tarvitsee ensin tunnustaa uskonsa joka osoittaa että meidät on tarkoitettu suhteeseen Jumalan kanssa. Ripittäytymisestä siis tulisi tulla, kuten Adrienne von Speyr ytimekkäästi toteaa, ”paljon vähemmän synnistä pois kääntyminen kuin se että kääntyy Jumalan puoleen”.
Ellisin hahmojen keskeisimmät ongelmat – tarkoituksen ja suunnan puuttuminen, vaikeus huomata totuutta, sirpaloituneet identiteetit – ovat luontaisia asioita kristillisessä ripittäytymisessä. Kristillinen tunnustus vastaa suoraan näihin ongelmiin sillä, että kaikki voi löytää merkityksensä vain yhteydessä Jumalaan, että totuus evankeliumissa on totuus kaikille ihmisille kaikissa ajoissa, ja että identiteetti voi vain kokonaan muodostua sovituksessa Jumalaan. Augustinen tunnustuksissa Augustine kuvaa monia hänen haasteitaan samalla tavoin kuin Patrick kuvaa omiaan. Augustinen kirjallinen ripittäytyminen demonstroi hänen uskoaan että kun me olemme erotettuja Jumalasta, emme ole kokonaan omia itsejämme ja tulemme itsetuhoisiksi. Augustine myöntää että kun hän tekee syntiä ja on erotettu Jumalasta, ”elämän lähteestä”, hän on erotettu myös itsestään. Hän sanoo tulleensa ”ristiriitaiseksi itsensä kanssa” ja ”sirpaloi itsensä”, ”jakaantumisen” hän selvitti tapahtuvan ”ilman suostumustaan”. Mitä enemmän hän erottautui Jumalasta, sitä enemmän hän huomasi olevansa erossa itsestään, siten että hän ei edes kyennyt kontrolloimaan itseään tai tunnistanut tekoja tai ajatuksia omikseen, kuvaten samankaltaista tilaa kuin jota Patrick kuvaa, dissosioitunutta, sirpaloitunutta minuutta. Augustine kääntyy ripittäytymisen puoleen ”saadakseen johdonmukaisen kokonaiskuvan jakaantuneesta minuudestaan” koska hän tietää että kun hän ”kääntyi pois” Jumalasta, hän ”murtui palasiksi”. Von Speyr vahvistaa tämän kuvauksen, todeten että synti voi saada henkilön tuntemaan ”pirstaloituvan tuhanneksi palaksi, parantumattomasti rikkoutuneeksi”. Mutta, kuten von Speyr argumentoi, ”tunnustus on olemassa että henkilö voi kerätä itsensä”, että me voimme ”liimata palaset takaisin”. Seurauksena, kristillisessä tunnustuksessa, yksilö luopuu pirstaloituneesta syntisestä itsestä tullakseen yhdeksi totuudenmukaiseksi itseksi kristuksessa.
Michel Foucalt, joka tutki tunnustamisen sukuhistoriaa, selvittää mitä eroja on kristillisellä tunnustuksella ja modernilla tunnustautumisen versiolla. Lukuisissa Foucaltin myöhemmissä esseissä, etenkin ”Beginning of the Hermeneutics of the Self”, ”Omnes et Singulatim: Towards a Criticism of ’Political Readon”, ja ”Technologies of the Self”, hän osoittaa että kristillinen tunnustus, olkoot dramaattinen tai sanallinen, on aina sidottu itsensä kieltämiseen; kristillisessä tunnustuksessa ”Totuuden paljastumista ei voi erottaa vaatimuksesta kieltää itsensä. Meidän on uhrattava minuus löytääksemme totuuden itsestämme, ja meidän on selvitettävä totuus itsestämme uhrataksemme itsemme.” Totuus itsestä ja itsensä uhraus ovat luonnollisesti yhdistyneitä kristillisessä tunnustuksessa ja ovat olennaisia kristillisen identiteetin käsityksen muodostumisessa.
Foucalt argumentoi että kun nykyaika erotti tunnustuksen kristinuskon perinteisestä tunnustuksesta ja käänsi sen omanlaisekseen, nämä uudelleenvisioinnit loivat kielteisiä seurauksia itsen muodostumisessa. Hän sanoo että 1800-luvun jälkeen tunnustukselliset tekniikat ”asetettiin eri kontekstiin… ei siten että niitä käytettäisiin itsensä kieltämiseen vaan, positiivisen, uuden minän muodostamiseen”. Tunnustautumisen käyttäminen ”ilman itsensä kieltämistä muodostaa keskeisen eron” Foucaltille, koska se tekee ihmisistä ”vastaanottavaisia sosiaaliselle kontrollille ja riippuvaisia siitä”. Glamoramassa, esimerkiksi, Victorin ”identiteetti” muodostuu sen ympärille että hän on malli ja julkkis, joten hän jatkuvasti ”tunnustaa” haastatteiluissa ja tarjoaa kuvia lehdille pyrkimyksenään tulla hyväksytyksi ja validoituksi. Mutta kuten Victor myöhemmin saa selville, media voi kääntää nämä tunnustukset ja kuvat miksi haluavatkaan; he luovat identiteettejä hänelle, kontrolloivat hänen julkikuvaa, ja, lopulta, hänen koko identiteettiään, sillä Victorista tulee, kirjan lopussa, pelkkä kontrolloitava objekti.
Identiteetin muodostuminen on tavoite sekä kristillisessä että modernissa tunnustuksessa, mutta metodit ja lopputulokset ovat merkityksellisesti erilaiset. Kristillisessä tunnustuksessa Itse kielletään siten että yksilö voi saavuttaa subjektiivisuuden kokemuksen – luotuna joka on luotu ollakseen suhteessa Jumalaan. Syntien tunnustaminen on, silloin, keino kohti vapautta. Kontrastina, modernit tunnustautumiset on rakennettu siten, että yksilö tutkii ja puhdistaa omatuntonsa, ei kieltääkseen maailmaa, vaan tullakseen johdonmukaiseksi sen kanssa, samalla tavoin kuin Victor etsii julkisuutta vaihtokaupaksi tunnustuksistaan.
Søren Kierkegaard erottaa vielä edelleen kristillisen itsensä kieltämisen siitä mitä hän kutsuu ”juuri ja juuri ihmisen itsensä kieltämiseksi”, jonka kaltainen on tämä kieltämys jota moderni tunnustus edellyttää. Ihmisen itsensä kieltäminen kieltää vain itsensä, mutta kristillinen itsensä kieltäminen kieltää itsensä ja maailman. Ihmisen itsensä kieltäminen kieltää itsensä siinä oletuksessa että maailma palkitsee, hyväksyy, tai vähintäänkin ymmärtää kieltämyksen. Kristillinen itsensä kieltäminen, toisaalta, on kaksinkertainen kieltäminen, missä yksilö kieltää itsensä siten että hän samalla kieltää maailman, aiheuttaen sen että maailma hylkää hänet ja laskee ulos joukostaan. Ja kuitenkin Kierkegaard argumentoi että pelkästään kristillinen itsensä kieltäminen on suunta kohti vapautta. Kristillinen tunnustus palauttaa suhteen tunnustajan ja Jumalan välillä, jotta tunnustalla voi jälleen olla voima suhteessa. Moderni tunnustus, sen sijaan, tekee tunnustajasta objektin sen sijaan että palauttaisi hänen voimansa: yksilön tunnuksista tulee osa voimataktiikkaa siten että niistä tulee tutkimusten kohde. Lääketiede, psykiatria, kurinpitomenettelyt, moderni teknologia, ja niin edelleen, tutkivat tunnustuksia datana vahvistaakseen sääntöjä, rakenteita, ja mekanismeja rangaistamiseen tai markkinointiin. Foucalt ehdottaa että modernia tunnustusta käytetään lähinnä valvontaan – sekä ulkoiseen että sisäiseen. Sekä keikkalaisille, joita Foucalt ihannoi, että kristityille, yksilö tutkii itseään suhteessa ulkoiseen totuuteen tai kuriin, kun taas modernissa tunnustuksessa vaaditaan jatkuvaa itsetutkiselua ja totuuden kerrontaa tunnustajalta ilman mitään ulkoista strandardia yhteiskunnan valtarakenteiden ulkopuolelta; seurauksena, kaksi ensimmäistä tunnustustyyliä ovat aktiivisia kun taas moderni tunnustus on passiivinen ja vastaanottavainen. Modernin tunnustuksen tavoite ei ole siis itsensä kieltäminen, vaan normalisointi. Ihmiset tunnustavat totuuden itsestään – tunnustavat identiteettinsä – tullakseen lokeroiduksi, kategorisoiduksi, ja mahdollisesti ”korjatuksi” sopeutuakseen yhteiskunnan standardeihin. Joku sellainen kuin Patrick, jota jo valmiiksi erilaiset lokerot ja kategoriat määrittelevät ”sopivaan” ryhmään, jo valmiiksi on liimautunut maailmaan, joten tunnustaminen antaa hänelle enemmän sitä mitä hän jo valmiiksi tietää.
Kaksi modernia tapaa tunnustaa on sisällytetty mielenterveyden tieteisiin (etenkin psykologiaan ja psykiatriaan) ja oikeuslaitokseen, jotka molemmat, Ellisin töissä, epäonnistuvat heiltä odotettujen tehtävien täyttämisessä. Clay, Less Than Zerossa, vierailee psykiatrin luona säännöllisesti, ja vaikka psykiatri antaa hyviä ohjeita kannustaen Clayta olemaan vähemmän ”passiivinen” ja ”enemmän aktiivinen” elämässään, ja kun Clay sitten todella näyttää tunteitaan (harvinainen tapahtuma) ja itkee psykiatrin edessä myöhemmällä tapaamisella, psykiatri sanoo Claylle että hänen ei tulisi olla ”niin arkipäiväinen” kun puhuu itsestään. Psykiatri on myös opportunisti joka yrittää käyttää Clayn perhesuhteita hyödykseen päästäkseen Hollywoodiin. Ellis etenkin kritisoi yhteiskunnnan yliriippuvaisuutta psykiatrisiin lääkkeisiin, etenkin Xanaxiin ja muihin mielialaa muuttaviin lääkemääräyksiin. American Psykossa Patrick syö jatkuvasti Xanaxia, kuten lukuisat muutkin hahmot Ellisin kirjoissa. Lunar Parkissa, Ellis kertoo miten Bretin nuori, adoptoitu tytär ottaa vitamiininsa samalla tavalla kuin tämän vaimo ottaa psykiatriset lääkeensä; toistuvia kertomuksia Bretin omasta yliriippuvaisuudesta Xanaxiin ja Konopiniin, joita hän käyttää tappamaan tunteensa aina kun tuntee ahdistusta; ja huomioi miten valtaosa nuorista on lääkitty ahdistuksen, keskittymisongelmien ja masennuksen vuoksi, tehden näistä tunteettomia, tyhjäkatseisia robotteja. Hän kutsuu lapsiaan ”reagoimattomiksi”, ”uneliaksi”, kykenemättömiksi ”lukemaan kasvojen ilmeitä” ja ”kykenemättömiksi siirtymään ajattelusta töihin”. Ellis näin ollen ei kritisoi pelkästään psykiatriaa riittämättömistä keinoistaan hahmojensa auttamisensa, vaan hän tekee niistä myötävaikuttajan heidän ongelmiinsa.
Kriminaalioikeus, toisaalta, kuvataan Ellisin kirjoissa yksinkertaisesti impotenttina. Patrick jatkuvasti tunnustaa suoraan rikoksiaan, tappaa ihmisiä julkisissa paikoissa, ja vie veriset lakanansa pesulaan keskellä päivää, mutta häntä ei koskaan tosissaan kyseenalaisteta tai pidätetä. Kun hän on melkein jäänyt kiinni ja jättää tunnustuksen kaikista teoistaan asianajajansa puhelinvastaajaan, kaikki, jälleen kerran, johtaa ei mihinkään. Tunnustaminen sekä psykiatreille että rikosoikeudelliselle järjestelmälle ei tuo Patrickille sellaista pelastautumista kuin hän haluaa koska he ”palvelevat ja puolustavat” – sen sijaan että tarjoaisivat pakotien – yhteiskuntaansa.
Patrick on Foucaltin ”tunnustava eläin”, yksi joka tunnustaa jatkuvasti kun hän epäonnistuu löytämään mitään johdonmukaista totuutta tai identiteettiä. Hän jatkuvasti etsii ja kertoo totuutta itsestään, mutta ei saa mitään takaisin pyrkimyksistään. Moderni tunnustus lupaa palkintoa – että edes jonkinlainen uusi ymmärrys olisi saavutettavissa, puhdistus, tai oikeus – jos yksi tunnustaa, ja kuitenkin Patrick, joka jo valmiiksi seuraa kaikkia sosiaalisia sääntöjä ja on sosiaalisilla standardeilla menestynyt, vastaanottaa vain enemmän sitä joka teki hänestä onton murhaajan. Patrickin identiteetin taustalla ei ole yhteiskunnan ulkopuolista substanssia, ja siitä syystä hän on vain ”pelkkä valhe” joka on luotu tuotteista joita hän käyttää ja mediasta jota hän katsoo. Patrick on jo valmiiksi uhrannut itsensä ympäröivälle yhteiskunnalle, ja se on myöhemmin riisunut hänet kaikesta oikeasta identiteetistä ja määritellyt hänet – kaikkien muiden kanssa – tuotteeksi ja kuluttajaksi. Mitä jää jäljelle ”on idea Patrick Batemanista, jonkin kaltainen abstraktio”, mutta ”ei todellista minää, vain entiteetti, jotain illusiivista”. Patrick tunnustaa yhteiskunnalleen – niille samoille ihmisille jotka ovat muokanneet hänestä murhaavan tappajan joka hänestä on tullut; seurauksena, Patrickin yhteiskunta ei voi toimia hänen tunnustajana tai antaa hänelle vapautusta koska se on se mikä on auttanut luomaan hänet. Ei ole siis yllätys, silloin, että hänen tunnustuksensa menevät huomioimatta, ja hän ei voi löytää ”pakotietä” ongelmistaan.
Ilman pois kääntymistä synnistä ja kohti Jumalaa, modernista tunnustamisesta tulee kontrollin väline pikemminkin kuin vapaus, ja itsen negaatio sen sijaan että itse muodostuisi. Mitä enemmän Patrick tunnustaa, sitä vähemmän hän tuntee itsensä ihmiseksi ja vapaaksi:
”Minulla oli kaikki ihmisen tuntomerkit – liha, veri, iho, hiukset – mutta depersonalisaationi oli niin voimakas, mennyt niin syvälle, että normaali kykeneväisyys myötätunnon tuntemiseen oli hävitetty, hitaan mutta tarkoituksenmukaisen hävityksen uhri. Minä vain imitoin todellisuutta, karkeaa samankaltaisuutta ihmiseen.”
Hän myöhemmin toteaa että hän ei ”yksinkertaisesti ole täällä”. Patrickista tulee merkki ilman merkitystä: tyhjä kuori joka on identifioitavissa nimen perusteella, ilman konkreettista olemassaoloa tai vertailukohtaa. Hän yrittää tunnustaa löytääkseen totuuden, mutta hän ainoastaan löytää tyhjiä totuusväittämiä, jotka edelleen rikkovat häntä sen sijaan että ohjaisivat häntä yhteyteen ja parantumiseen jota hän etsii. Kaikki hänen tunnustukset johtavat vain siihen ”yhteen synkkään totuuteen”, joka on että ”kukaan ei pelastu”, mutta tämä ”synkkä” totuus on itse asiassa syvä totuus harjoittaville kristityille. Kristityt, myös, myöntävät että jos Jumala on kuollut, ”kukaan ei pelastu”, sillä he tunnustavat että pelastautuminen on mahdollista vain Pelastajan armosta. Eli, kuten Patrickin narratiivi todistaa, kun tunnustus – polku kohti pelastusta – on murrettu ulos tarkoitteestaan kristillisenä toimena, se, myös, voi olla pelkkä tyhjä kuori, merkki ilman merkitystä, ja toimi joka pikemminkin murtaa kuin yhdistää.
Samaan aikaan kun pyrkimykset sovittaa tunnustusta moderniin elämään epäonnistuvat Ellisin kirjoissa, hän myös tuomitsee kristilliset pyrkimykset sovittautua nykyaikaan. Vaikka kristinusko alunperin ymmärrettiin tarjoavan vastakulttuurillisen narratiivin, tänään – ehkä harhaanjohdettuna pyrkimyksenä pysyä kulttuurillisesti relevanttina – monet sen edustukset tuntuvat jäljittelevän ja lisäävän konsumeristista modernin yhteiskunnan mielenmaisemaa. Ellisin työt selvästi tuomitsevat tyhjät lupaukset ja merkityksettömyyden joka vallitsee nykykulttuurissa, ja hänen teksteissään, hänen hahmonsa etsivät vastauksia joihinkin kysymyksiinsä. Vaikkapa, Less Than Zerossa, Clay harkitsee jonkinlaista kääntymystä kun hän katsoo uskonnollista ohjelmaa televisiosta. Hän näkee ”neon-valaistun Kristuksen” ja pastorin joka esittää että tämä on ”vapautumisen yö” mutta vain jos katsoja sanoo, ”Jeesus, anna minulle anteeksi syntini”. Mutta, sen jälkeen kun hän seurasi ohjeita, Clay ”odottaa jotain tapahtuvan” tunnin ajan, mutta ”mitään ei tapahdu”, joten hän nousee ylös ja vetää vähän kokaiinia. Clayn kohtaaminen televisioevankelistan kanssa demonstroi että kristinusko, myös, voi tulla joksikin jota kulutetaan; yksilö voi vain yksinkertaisesti tilata katumusta ja pelastusta yhtä helposti kuin jonkun tuotteen jota mainostetaan mainos-TV:ssä. Sen lisäksi, Clay toisessa kohdassa televisioevankelisoinnista toteaa että sen tarjoama kristinusko ei ole jotain jota vain kulutetaan, mutta se kuluttaa. Saarnaaja huutaa, ”Anna Jumalan käyttää sinua. Jumala haluaa käyttää sinua. Makaa maassa ja anna hänen käyttää sinua, käyttää sinua. Makaa maassa… Käyttää sinua, käyttää sinua.” Jumala jota voidaan ”käskeä” ja sitten joka käyttää uskoviaan, ei ole pakotie tai muutos tyhjästä kulttuurista jossa hahmot elävät. Clayn ”kääntymys” on lähin mistään Ellisin hahmoista, jotka aidosti pohtivat uskoa, ja hän selkeästi kääntyy kannoillaan muuttumattomana. Kuvaillessaan kristinuskoa vain yhdeksi tyhjäksi lupaukseksi jota markkinoidaan markkinapaikoilla, Ellis nostaa voimakkaan syytteen lyhytnäköisiä yrityksiä vastaan tehdä voittoa uskolla, yrityksiä jotka tekevät kristinuskosta vain enenevissä määrin huonosti varustellun kohtaamaan sellaisia haasteita joita Ellis ja muut hänen kaltaisensa nostavat esiin.
Jumalan muotoinen aukko Ellisin töissä ei ole siten mikään jonka uskonnollinen usko tai minkäänlainen tunnustus voi täyttää; se näyttää, pikemminkin, tarpeen tunnustamiselle, vastakulttuurilliselle uskolle. Hänen hahmojensa epäonnistuminen parantumisen tai pelastumisen löytämisessä yrittäessään tunnustaa, on itsessään tunnustus: tunnustus joka myöntää että me olemme tuomittuja toistamaan omia tuhoavia käytöstapojamme; että meidän täytyy epätoivoisesti haahuilla tässä helvetissä jonka olemme luoneet; että me emme voi löytää ”pakotietä” ja pelastaa itseämme; ja, seurauksena, se mikä voisi pelastaa maailman, voi olla vain jotain joka on maailman ulkopuolelta. Heidän tunnustukset siispä paljastavat kristinuskon tarpeen palauttaa tunnustuksellinen luonteensa. Tunnustus on muistutus missä ja minkä puolesta yksilö seisoo. Ilman sitä, kirkko, niin kuin yksittäinen syntinenkin, voi tulla enemmän ja enemmän sirpaloituneeksi ja luisua pois todellisesta identiteetistään. Televisioevankelista, jonka Clay kohtaa, tunnustaa uskonsa, mutta hän tunnustaa uskon joka on helppo ja ostettavissa; sitä voi kuluttaa ja se kuluttaa. Jos kristinuskosta tulee epäselvä sen vallitsevasta kulttuurillisesta narratiivista, se menettää perustavanlaatuisen identiteettinsä, joka on tunnustaa että ei ole vaihtoehtoista tarinaa, yhtä ”hyvistä uutisista” jotka lupaavat jotain erilaista, ja joka voisi olla ”pakotie” jota Patrick etsii.
Tunnustus on pääpiirteittäin keskittynyt ennallistamisen ja sovinnon ympärille, ja seurauksena, on olennaista auttaa kristillistä kirkkoa palauttamaan roolinsa vastakulttuurillisena uskona. Molemmat osat kristillisestä tunnustuksesta – oman uskon tunnustus ja omien syntien tunnustus – tarjoavat vaihtoehtoisia narratiiveja moraaliselle turmeltuneisuudelle, konsumerismille, ja identiteetin sirpaloituimiselle Ellisin kirjoissa. Tunnustamalla uskonsa uskontunnustuksella, esimerkiksi, kristityt vastustavat useita kulttuurillisia normeja yksinkertaisesti vain toteamalla mihin uskovat. Kuten Luke Timothy Johnson huomauttaa,
”Maailmassa jossa juhlistaan yksilöllisyyttä, [he jotka lausuvat uskontunnutuksen] tekevät itse asiassa jotain yhdessä. Ajassa joka välttelee sitoutumista, he sitoutuvat lukuisiin vakaumuksiin ja siten toisiinsa. Kulttuurissa joka palkitsee uutuuksia ja luovuutta, he käyttävät sanoja jotka toiset ovat kirjoittaneet kauan sitten. Yhteiskunnassa jossa hyväksytty viisaus muuttuu minuutin välein, he väittävät että jotkut totuudet ovat niin kriittisiä että niitä on toistettava yhä uudelleen ja uudelleen. Kertakäyttöisessä, konsumeristisessa maailmassa, he hyväksyvät, säilyttävät ja jatkavat perinnettä.”
Vain jo pelkästään tällä uskon tunnustamisella kristinuskon alaisuuteen, Kristityt taistelevat monia ongelmia vastaan joiden kanssa Patrickilla ja muilla Eillisin hahmoilla on vaikeuksia: tunne eristäytyneestä invidualismista, relativismista, vaikeus erottaa totuutta, ja konsumerismi. Sen sijaan, he tunnustavat totuutta jota muovaa, harjoittaa ja tunnustaa uskovien yhteisö ja antautuvat identiteettinsä rakentumiselle, vahvistumiselle ja muovaantumiselle sen saman tunnustuksen ja yhteisön toimesta. Tämän kaltainen tunnustus kertoo tarinan pelastautumisesta. Kuten myös, toista tunnustusta – syntien tunnustusta – tarvitaan palauttamaan uskova siihen pelastautumisen tarinaan. Synnin ensisijainen määritelmä on ”uskonyhteyden katkeaminen” Jumalan kanssa, kun taas tunnustus ”palauttaa meidät Jumalan yhteyteen, palauttaa meidät Jumalan armoon” ja kutsuu meidät ”intiimiin ystävyyteen” Jumalan kanssa. Tunnustus on siten ”lääkettä” joka sovittaa ihmisen yhteen Jumalan kanssa. Kuten Thomas Aquinas selittää, ”Ihmisekehon elämänkaaressa ihminen on joskus kipeä, ja jos hän ei ota lääkettä, hän kuolee. Kuten myös hengellisessä elämässä ihminen voi olla kipeä synnin vaikutuksesta. Siitä syystä hänen on otettava lääkettä että hänet voidaan palauttaa terveeksi”: tunnustus. Synti on eräänlainen sairaus ja rappeutuminen, ja keskiajalla, sitä verrattiin usein fyysisiin sairauksiin jotka johtivat raajojen ja muiden kehonosien irtoamiseen, heijastuma siihen pirstaloitumiseen jota Augustine ja von Speyr argumentoivat synnin aiheuttavan. Patrick sanoo että hän on ”aika sairas kaveri”, ja Victor myöntää entistä avoimemmin että hän on ”sielunkipeä”, ja kuten olen argumentoinut, se on heidän kulttuurinsa joka tekee heidät sairaaksi, aiheuttaen sekä ulkoista että sisäistä pirstaloitumista. Parantava ja yhteensovittava tunnustuksen lääke voi olla, silloin, pakotie heidän kulttuuristaan ja polku pelastautumiseen jota he epätoivoisesti etsivät.
Patrick kommentoi kirjan lopussa että hänestä ”tuntuu kuin hän liikkuisi jotain kohti kuten myös jostain pois”. Koska hän harjoittaa jonkinlaista tunnustusta, hän liikkuu jonkinlaista uskoa kohti, mutta koska hän ei löydä tunnustajaa ja koska hänen tunnustuksensa on irrotettu uskonnollisesta yhteydestä, hän liikkuu myös poispäin siitä. Lukija, voisin argumentoida, käy läpi jotain samankaltaista. Kun me luemme kirjaa ja todistamme hirvittävän murhan hirvittävän murhan jälkeen, me liikumme kokoajan pois mistään merkityksellisestä, pyhästä maailmasta. Ja kuitenkin, meidän halumme paeta Patrickin maailmasta ja löytää vaihtoehto sekä ontolle materialismille että kieroutuneelle pahuudelle myös liikuttaa meitä kohti halua läpinäkyvälle, jollekin joka pelastaa ja palauttaa arvomme ja hyvyyden, olennolle joka voi hyväksyä tunnustuksemme. Sopivasti, kirjan viimeiset sanat, ”Tämä ei ole pakotie”, saavat aikaan pelkästään sen että lukija haluaa etsiä sitä vielä enemmän.
Alkuperäinen artikkeli: https://christianscholars.com/this-confession-has-meant-nothing-confession-in-bret-easton-ellis/