Ennen kuin lukija aloittaa lukemisen, on hyvä huomioida että teksti sisältää maallikon pohdintaa, harrastuksenomaista teologista filosofiaa sekä omien ajatusten kirjaamista, mahdollisesti myöhempääkin käyttöä varten. Tämä on tällainen esseemäinen kirjoitus, jolla ei ole sen suurempaa tarkoitusta.
—
En puhu ihmisen hyvyydestä niinkään, vaan hyvyydestä käsitteenä, viittauksensa johonkin täydelliseen, jota voidaan vaan tavoitella, mutta ei koskaan perinpohjin mitata. Ihmisessä ei ole pelkkää hyvyyttä, ja kaikenlaisia pieniä kuolemia, kun ylensyömme, riitelemme ja niin edelleen, sisältää ihmiselämä hautaan saakka. Toisinsanoen, Jeesuksen opin mukaan, jopa vihollistaan tulisi rakastaa, koska kaikkihan me teemme vääryyttä! Eikö näin? Helpommin siis sanottu, kuin tehty.
Hyvyys on ainakin armelias, se ottaa vastaan jokaisen. Se ei ole missään nimessä heikko, sillä siinä on myös oikeus ja oikeat tuomiot. Siinä on myös ääretön viisaus ja neuvokkuus. Ja vaikka ihminen ei voi täysin sitä täydellisyydessään saavuttaa, sen hylkääminen on ylistyslaulu tuholle, koska hyvyydessä on elämä itse. Ja kuitenkaan, ei kukaan ole niin hurskas, että ei olisi koskaan tehnyt syntiä, eli olisi niin sanotusti kokonaan hyvä.
Silti, hyvyys ei koskaan hylkää, eikä satuta, vaan ihmistä satuttaa hänen oma pahuutensa, oman epäuskon manifestaatio itsekkyytenä ja kuolemanpelossa. Koska oma epäusko on se joka luo tällaisen tarpeen, oman itsensä palvelemisen. Sille hyvyys on ihmiskeksintö, elämän raa’asta realismista kaukana, naiivin uskon jorinoita. Pelkkää konseptista symboliikkaa, jonka juuret on irrationaalisuudessa.
Monelle uskovalle tuo on myös arkista sisäistä dialogia, koska jokaisessa ihmisessä tuo epäusko elää. Ei kukaan voi siis mitenkään nostaa itseään jalustalle. Eikä kukaan ole niin epäuskoinen, että hänessä ei mitään uskoa olisi, kuten ei kukaan ole niin paha, että ei hänessä jotain hyvääkin olisi.
Kuitenkin, se on iljettävin vastustaja niille, joiden palvonta kohdistuu omaan itseensä, sillä mikä muu olisi maailmallisen hekuman huipentuma kuin rakkaus omaa lihaansa kohtaan, sillä rakkaus omaa itseä kohtaan on rakkauden kaksoiskäskyn varjo, nautinnon ylistys ja epäjumalanpalveluksen huippu. Ja silti yksikään ihminen, edes Hitler, ei ollut pelkästään oman itsensä palvoja. Silloinhan hän ei olisi ollut edes ihminen, vaan olemukseltaan jonkinlainen pahuuden henki. Mutta se mitä hän piti maailman herruutena, olikin vain oman kuoppansa kaivamista ja itsensä satuttamista. Näin ainakin luulisin.
Käsitteellisesti – pahuus on hyvyyden vastakohta, eli vanhurskauden vastakohta, Herrasta luopuminen, elämän vastakohta, kuolema, kukoistuksen vihollinen, tuho. ”Rakasta vain itseäsi”, mutta se onkin kaiken todellisen rakkauden vastakohta, vihan instrumentti. Vaikka se huolehtisi monesta, on sen juuri ja kaikki sen haarat, sen koko voima kiertynyt itseensä sillä tavoin, että kun se kiristää otettaan, sen ote on omalla henkitorvellaan. Mitä se voisi omalle luonnolleen, omalle olemattomuudelleen? Se saavuttaa täyttymyksensä siinä että se katoaa kuin harha. Sen kuninkaitakin kohtaa karmea loppu, eikä kukaan jää heitä muistelemaan lämmöllä, sillä se on pelin henki. Sen uhrit ovat lukuisia, jäljessään sillä on vain ruumiita ja tuhoa. Se voi saada muotonsa yksilöissä ja massoissa, rakentaa järjestelmän joka on jokaisen itsensä ylistys, mutta se ei saa aikaan mitään. Se on pelkkä kontrasti ja vain siinä mielessä hyödyllinen, kuin varjo valolle.
Sen totuus on raaka, mutta se ei tiedä mitään totuudesta. Sen loppu on hirveä ja juuri siten se elää, toivottomuuden ja epäuskon syvimmissä helvetin liekeissä.
Sitä ei ole edes olemassa, se vain esittää olevansa ja näin se eksyttää, jos mahdollista, valitutkin. Käden koskematta se tuhotaan, pelkällä henkäyksellä.
Se pukeutuu nautinnon ja vapauden kaapuun, mutta on sisältä pelkkää kipua ja kiduttavaa vankeutta.
Ja jos se tuomitaan (kuten se lopullisesti ruumiin kuolemassa tuomitaan), tuomitaan kaikki liha, eikä kukaan ole silloin syytön.