Internet tulisi kansallistaa ja sen globaalit vaikutteet minimoida. Suomessa, niin kuin ei missään muuallakaan maailmassa, osattu varautua siihen että tämä sopimuksiin perustuva yhteiskuntamme, joka elää sekä psyyken tasolla, että papereissa kirjaimina, sanoina, lausekkeina ja allekirjoituksina, myös totta kai nykyään digitaalisessakin muodossa jonkinlaisena entiteettinä, joutuisi globaalin informaatiotulvan alle, räpiköiden siellä hengestään sellaisten jättien kuin Meta ja Google alla, sekä jossa rahvas kansanosa, johon itsekin kuulun, omaa usein tarpeettoman paisuneen minän, yhdistettynä karheaan sivistystasoon ja mittaamattoman suureen tarpeeseen olla oikeassa faktoista huolimatta, on päästetty valloilleen niin että liekö koko maan älymystö jo erinäisissä parantoloissa. Se kansallisesti marinoitu, suomalaiset juuret omaava ja kansalliset intressit huomioon ottava sivistyneistö jonka tulisi hoitaa tasavallan siveellinen ajattelu, että me muut voimme keskittyä päivittäisiin toimiimme ja että jonkinlainen luottamus yhteiskuntaan sen eri kerroksissa voidaan säilyttää, on jäänyt niin sanotusti erityisesti globaalin paskan alle.

Asiaa ei auta median klikkiotsikot, tai ylipäätään jatkuva iltalehtien journalistien rakentaman uutistodellisuuden tiedostaminen. Ei liioin ole apua kiinalaisista sovelluksista, vielä pahemmasta ulkolaisesta mediasta, tai rajoittamattomasta mahdollisuudesta sukeltaa erilaisiin kaninkoloihin kenenkään häiritsemättä. Jos tilanne ylipäätään on pelastettavissa, vaikkakin uskon sen olevan (kansallisella internetillä) ja nyt elämme juuri loppurutistuksen hetkiä ennen suomalaisen kulttuurin uutta heräämistä, tulisi lähteä liikkeelle siitä että digitaalisen ympäristön liikennemerkeissä ja opasteissa kirjoitetaan Suomen kielellä ja suomalaisille kuuluvista asioista, ja että niissä kirjoitetaan suomalaisille totuttuun suomalaiseen tapaan, tarkoittaen sitä että tällaisen infrastruktuurin tulisi olla myös Suomen sääntöjen, ennen kaikkea lain alaisena, eikä villi länsi kuten se on nykyään. Infrastruktuurin tulee olla näin ollen suomalaista, niin että se näkyy ja kuuluu.

Kari Suomalainen on sanonut, että suomalaiset on sen verran nöyrää kansaa, että kun joku näyttää vähän keppiä, niin heti totellaan. Mutta ei se niinkään ole, vaikka jonkun pitäisikin näyttää keppiä, että kaikenlainen laittomuus ja vigilantismi saadaan heti järjestyksen alle! Suomi on suomalaisten maa ja suomalaiset tahtovat puolustaa suomalaisuutta, ilman keppiäkin. Suomalainen yhteiskunnan pohja on turvallisuudessa ja laillisuudessa.

Aikaa ei ole paljon ja esivalta ei turhaan miekkaa kanna.

Moraalinen voima on moraalista oikeutta. Ja toisinpäin. Ongelma on siinä, että emme usein erota onko aikomuksillamme kaitselmuksen suotuisa voima takanaan, tai sen houkuttelu ja maanittelu painaisi kuin synti!

Sosialismi, fasismi, kansallissosialismi, kapitalismi, feminismi ja anarkismi menivät juottolaan. Kaikki olivat jo valmiiksi humaltuneita ideologiastaan, järjestelmästä joka poistaisi epävarmuuden yhtälöstä, korvaisi sen ennustettavuudella ja ennen kaikkea löisi vääryyden maahan.

Entä kun Lapuan Liikkeen jäsenet, se sama Lapuan Liike jota Mannerheim, Kyösti Kallio ja Svinhufvud vahvasti ylistäen tukivat ja joka myöhemmin on demonisoitu lähes naurettaviin mittoihin, – sillä liikkeellä oli vahva kannatus valtiojohtoa myöten ja Kosolan hautajaiset keräsivät valtavan yleisömäärän pohjalaisväestöä, esi-isiämme ja niitä vanhoja pohjalaisemäntiä, joissa viisaus asuu – kaappasivat presidentin. Silloin tavan kansalainen kysyi: ”Voiko tästä enää selvitä?”. Juuri tuon kysymyksen syntyminen koitui kohtaloksi pyrkimykselle luoda järjestelmä, jonka moraalinen oikeus tiivistyy Pilatuksen kysymykseen: Mikä on totuus?

Mikäli on valhetta kylvetty, valhetta myös niitetään. Kun on jo vuosikausia ärsytetty ihmisiä mitä ihmeellisimmillä väitteillä, lyöden lakoon kaikenlaisia itsestään selvinä pidettyjä tosiasioita, kasvaa sen myötä vastavoiman moraalinen oikeus, olkoonkin se sitten lopulta vaikka yhtä alhaista kuin sen aiheuttanut provokaatio. Lapuan Liikehän sai alkusysäyksen kun kommunistinuoret järjestivät Lapualla haastejuhlat, johon Kosola totesi ”Täällä on jo tarpeeksi pilkattu Jumalaa, harjoitettu maanpetoksellista toimintaa ja halvennettu isänmaata, nyt se leikki loppuu tähän kerta kaikkiaan!”. 

Mutta onko järkeä yrittää rakentaa järjestelmää, joka ei kestä, johon on rakennettu tuho sisäänsä? No niin on aina tehty, kuten nytkin ja vuonna 2026 markkinakapitalistinen Hollywoodin luoma illuusio repeilee liitoksistaan.

Ja kun tulee se hetki että kansalainen kysyy ”Voiko tästä enää selvitä?”, valaistuu asian moraalinen oikeus paljasten sen heikkouden tai vahvuuden, siis sen että onko se noudattanut kaikkia niitä hyveellisiä, vilpittömiä ja jaloja periaatteita, joita sen olisi tullut noudattaa välttääkseen tuhon. 

Sen on valta kellä on korkein nimi ja se kenellä on valta, pitää hallussaan totuutta.

Missä lakeuden herra, viisaudessaan lähes kuin kuningas Salomo? Ehkä jossain.

Miten lapsi näkee maailman? Itse muistan nähneeni sen, jos tällaista ilmaisua voi käyttää, kutakuinkin sellaisena kuin se on, eli sellaisena kun sen voi aistiemme välityksellä kuulla, haistaa, tuntea ja nähdä. Maailma koostuu muun muassa maasta, ruohosta, puista ja taloista, joiden sisällä on huonekaluja ja vaikkapa suuri takka, kuten omassa talossamme. Lapsi oppii jo melko nuorena, että tuntee kipua ja voi saada haavan sormeensa. Melko nuorena hän oppii senkin, että hänen sisällään sykkii sydän joka pumppaa verta ja että tuo sydän pumppaa oikein nopeasti, kun hän juoksee mutta hän ei kykene juoksemaan nopeammin kuin vaikkapa koira, tai nopeammin kuin luokkansa nopein juoksija. Näin lapsi ymmärtää kehoonsa sidotun rajallisuuden. Se mikä näyttää aikuiselle hyvin hypnoottiselta puhujalta, saattaa oikein tarkkanäköisen lapsen silmissä näyttää pelkältä ilmeilijältä, eikä tällainen ilmeilijä huijaa totuudessa kiinni olevaa aikuistakaan. Siis että ei ole mitään syvempää magnetismia kuin se minkä tämä hypnotisoija kykenee vaikkapa äänellään, kasvonilmeillään ja sanavalinnoillaan luomaan. Siinä kaikki, eikä lapsi näe näkymätöntä maailmaa.

Menee monta vuotta ennen kuin lapsenusko saadaan ihmisestä kitkettyä, ainakin siinä määrin että ihmisestä tulee sellainen tylsä aikuinen, näyttelijä, ainakin salaa pessimistinen, pelkääjä. Ehkäpä se on juuri se viattomuus, jonka me itse itsestämme tuhosimme joka poistaa selvänäköisyyden ja tuo tilalle illuusion, mutta en puhu nyt siitä. Lapsen asemahan on paljon erilaisempi kuin aikuisen, paljon suojatumpi ainakin yhteiskunnallisesti. Lasten ei tarvitse käydä töissä, tai huolehtia ikäihmisistä, tai täyttää jonkun viraston lappuja. Lapsille annetaan anteeksi paljon, koska he ovat vasta tulleet tähän maailmaan. He saavat leikkiä, katsoa lastenohjelmia ja niin edelleen, kaikkea sitä ihanaa ja hyvää. Niin, tässä on se juttu. Lapsella ei ole vastuuta ja lapsi voi usein kieltäytyä tekemästä jotain, eikä häneltä edes vaadita paljon, vaikkapa sähkölinjojen korjaamista, viemärikaivon tyhjäystä tai savupiipun kunnostamista.

Nyt jos tarjoaisimme koko luomakunnalle tällaisen turvallisuuden, joutuisimme rakentamaan kokonaan uudenlaisen järjestelmän ja sen järjestelemän nimi olisi: paratiisi.

Usko on voittanut maailman, mutta alla omenapuun ei voi olla kukaan muu… siellä siellä se Väinö on.