Aloitan tämän arvoistuksella, jonka esitin myös vaimolleni Sofialle.

Se mikä on, voi sanoa ei

Se mitä ei ole, ei voi sanoa on

—

Voisiko totuus olla mitään muuta kuin se mitä on jo kirjoitettu, tai kirjoitetaan? Tämä on jälleen yksinkertaisuus, mutta että voisiko totuus olla muualla kuin se on? Sehän ei olisi silloin totuus. Entä luettaisiinko Jeesus Kristusta koskaan totuudesta erilliseksi?

—

Kukaan ei voi ylpeillä itsellään, koska kaikki ovat tehneet syntiä. Edes Jumalan tuntemisesta ei voi ottaa kunniaa, koska ei ihminen itse ole armon totuutta taivaasta ottanut.

—

Tunnen niin vahvaa rakkautta monia ihmisiä kohtaan. Olen nähnyt jopa vanhoista vihamiehistäni unta, ja olen tyytyväinen että olen heidätkin saanut tuntea. Vielä on tietysti elämää paljon jäljellä, mutta parempaa kohti mennään. Mielessä pyörivät vanhat ystävät, kaikki yhdessä koettu. Miten hienon elämän olenkaan saanut elää, kaikesta huolimatta! En haluaisi minkäänlaista muuta elämää.

Jumala tuli ihmiseksi maan päälle siitä syystä, että ihminen voisi tuntea todellisen, eli hänet itsensä. Jeesushan julisti syntien anteeksiantoa ja jos Jumalan sana ei ole luotettava, kenen sitten. Näin siis ihminen – jokainen joka uskoo Jumalan sanan, joka on tosi ja totuus, ehdottoman luotettava ja luotettavin – tietää että on pelastettu, voi korottaa päänsä ja päästä taivasten valtakuntaan.

Edit: Meinasin julkaista tämän tekstiosuuden jo 22.7., mutta pysyn alkuperäisessä aikataulussani ja julkaisen tämän 1.8. Onhan varmasti hyvä pitää kiinni siitä mitä on pitkän harkinnan tuloksena päättänyt.

—

Jos me kosketamme kättämme ja sanomme: ”Tämä tässä on totuus”, me puhumme totta, mutta jos tarkoitamme että liha on totuus, me valehtelemme. Henki pyhittää lihan, mutta liha ei henkeä. Jos me emme tuntisi hengessä Todellista, ei lihammekaan olisi todellinen, mutta koska kaikki on todellisesta – ainoasta todellisesta Jeesus Kristuksesta, joka jumalallisuudellaan pyhittää kaikki ja valuttaa toden hengen kaikkien muiden päälle – lähtöisin, on myös lihamme todellista. Eihän mikään voi saada alkuaan ei-todellisesta. Näin riittää yksi ainoa siihen, että kaikki muutkin saavat pelastuksen.

—

Ei ies ole ikuinen! On aika armottomuuden, sitten anteeksiannon. Monet kivimuurit on rakennettu raskaalla hinnalla ja kuitenkaan ne eivät voi olla ikuisia. Silloin kun aika on armottomin, hyvä jos anteeksiantoa kykenee edes ajattelemaan, mutta aika ei voi olla ikuisesti armoton. Ei yössä ole kaikki pimeys, eikä aamussa kaikki valkeus. Aamullahan voi toinen riistää toisen hengen ja keskiyöllä toinen pelastaa toisen. Eikö murheiselle murhe ole pimeys ja lohdutus valo? Entä sitten se että sekä väärintekijä, että se jolle on tehty väärin, ovat molemmat saman pimeyden alaisia. Toinen joutuu kantamaan tekoaan ja toinen sitä että on kärsinyt toisen käsissä. Anteeksianto vapauttaa molemmat. Voisi kuvitella että pelastaja ja pelastettu ovat autuita, mutta jos toinen ei ole, onko toinenkaan? Kalliolle rakennettu talo on se joka kestää suuren myrskyn silmässä, silloinkin kun usko on loppumaisillaan, koska pohja on hyvä ja perusteellinen. Ei kukaan omin toimin myrskyä karkoita, vaan kun myrsky lyö ja lyö, lopulta väistyy, arvioidaan tilanne. Myrsky siis aivan takuulla väistyy ja sinä olet ihmettelevä Jumalan suuruutta!

—

Sanon nyt. Jumala ja totuus ovat sama asia. Jos kiellämme totuuden, kiellämme Jumalan. Jos kiellämme Jumalan, luvassa on pimeys. Ennennäkemätön pimeys. Ihmiset ovat uppiniskaisia, olinhan minäkin.

—

Kun himoitsemme jotain ja se satuttaa toista, emmekö me silloin uhraa hyvyyden, täyttääksemme himomme? Hyvyyden tie voi olla raskas ja siinä on ahdistuksia, mutta se ei ole sitä pelkästään.

Jeesus opetti, että me ihmiset olemme seuranneet himojanne, mutta hän Jumalan poikana, lihaksi tulleena totuutena, on antanut ihmisille luvan ja vapauden kulkea hyvää tietä. Jos hän ei olisi antanut, ja luvannut, kadotus olisi tapahtunut iäksi. Sen sijaan Jeesus on kadottanut syntimme, unohtanut ne iäksi. Hän joka on valaissut kaiken ja josta kaikki on lähtöisin!

Tällaisia olen pohdiskellut.

Näin tapahtui: Jumala on totuus, totuus on yhtä kuin hyvä ja tämä hyvyys, totuus ja Jumala itse tuli lihaksi, Jeesus Kristukseksi maan päälle. Se oli se mitä ihmiset odottivat, olivat rukoilleet ja yhä edelleen sisimässään vaikeroiden toivovat, vaikka juuri niin on tapahtunut.

Jumala tuli asumaan keskellemme, mutta yhä edelleen, eivätkä silloinkaan, ihmiset sitä uskoneet. Se oli liian uskomatonta, tällaista ilmaisua käyttääkseni. Jeesuksen kertoman tarinan mukaisesti: ”Aabraham sanoi ’Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös’.” Luukas 16:31

Näin ihminen julistaa itselleen tuomion. Eihän armo tule ihmisestä itsestään, vaan armo annetaan. Löydättekö hyvän itsestänne ja jos löydätte, missä se sijaitsee? Se on armoa ja anteeksiantoa, joka ei voi kieltää omaa olemustaan. Ei ihmisessä ole mitään hyvää, vaan kaikki hyvä on tuossa armossa ja totuudessa, joka uskon kautta tulee eläväksi, mutta joka on siitäkin huolimatta todellisuus, vaikka joku ei uskoisi. Elämä on siis hyvässä.

Julistaminen on raskasta. Se on raskasta siitä syystä, että ihminen itse sen tekee. Hän joutuu mielensä silmällä kokoajan katsomaan, että hänhän itse on nuo asiat kirjoittanut ja kysymään itseltään: minäkö muka tuntisin Jumalan? Tuollaisiako olen tarinoinut? Nuohan ovat minun sanojani.

Se joka julistaa, joutuu kamppailemaan Saatanan kanssa. Mutta kerta kerran jälkeen, aina yhä uudelleen ja uudelleen, on usko, totuus, elämä, kauneus ja rakkaus karkottanut pimeyden. Armo on laskeutunut päälle ja laskeutuu jatkossakin, jos Luoja suo! Miten Jumala voisi hylätä sen joka häneen luottaa ja turvautuu, joka häntä huutaa lähes jatkuvasti avuksi, jonka armoa hän etsii!

Eihän mikään voisi olla olemassa ilman henkeä, ei vaikka hengettömyyden raskastakin raskaampi varjo painaisi miljoona kiloa sen päällä ja kuitenkin se sitä kannattelee.

Usko itsessään on totuutta puhtaimmillaan ja Jeesus oli ja on, todellisuus.

Armosta ihminen elää!

Armosta ihminen elää!

Armosta ihminen elää!

Aamen.

Eihän tällaisella kanavalla voi olla muuta tarkoitusta kuin julistaa. Miksi muuten puhuisin julkisesti, ja jos puhun julkisesti, miksi tekisin muuta kuin julistaisin? En tietenkään osaa aina sanoa oikeita asioita, mutta taivas todistajana voin sanoa että totuus on tähtäimessäni. Välillä ammun yli, välillä ehkä osun maaliin, kuten nyt uskon osuvani. Silloin kun en osu maaliin, kannan sitä kyllä ja kärsin siitä, koska siinä näkyy ihmismäinen ylpeys ja turhamaisuus minussa. Sitäkin siis tällä sivustolla on, mutta toivoisin että sen läpi nähtäisiin, ja tietysti itse minun tulee pyrkiä parempaan. Eikä minulla liioin ole illuusioita, vaan kun en tiedä että mikä tarkoitus kaikella on. Sen tiedän että ei Herra ihmistä varsinaisesti tarvi mihinkään, vaikka eri käyttötarkoituksia heillä onkin. Tärkeintä on rakastaa.

Mutta koska tällainen kanava on, minä julistan, sillä muuta tarkoitusta sillä ei voi olla. Onko minun sitten pakko julistaa? En osaa vastata, mutta eikö lamppu aseteta lampunjalkaan eikä vakan alle.

Terveisiä Panttilan kappelista

Käynti Hakunin kotieläintilalla. Todella hieno paikka Mietaalla, ja ajatuksia herättävä käynti. Viimeksi ehkä 14 vuotiaana käynyt, sitä ennen ainakin kerran ala-asteen luokkaretkellä.

Jotain tännekin. Ollut muuta hommaa, mutta sitten kun tästä jää aikaa taas ajattelulle, niin kirjoitetaan lisää. Luvun alla ollut Santeri Alkion Puukkojunkkarit, eräänlainen pohjalaisuuden ehkä kansallisteoskin. Se on hyvä kuvaus mielestäni, vaikka tarinat on tietysti tarinoita. Teksti on aikaa kestävää, vaikka kirja on kirjoitettu 1800-luvun lopulla. Kulttuurillista voimaa on, jos sellainen kiinnostaa ja minua se kyllä ainakin kiehtoo. Kirjoittaja on syntynyt nälkävuosien aikaan, joten kyllä jutut pistää ajattelemaan, mutta eikö pelottavistakin asioista ole hyvä puhua.

Mielessä on pyörinyt myös 10 käskyä, jotka ovat kaikki vaikutukseltaan ja merkitykseltään elämän veroisia ja sen peruspilarit.

Näillä mennään.

Sitten Johanneksen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo. He sanoivat: ”Meille ja fariseuksille paastoaminen on tärkeää. Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa?”

Jeesus vastasi heille: ”Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin he paastoavat. Ei kukaan ota kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Viitta repeää sellaisen paikan vierestä, ja reikä on entistä pahempi. Eikä uutta viiniä lasketa vanhoihin leileihin. Silloinhan nahka halkeaa, viini valuu maahan ja leilit ovat pilalla. Ei, uusi viini lasketaan uusiin leileihin. Silloin molemmat säilyvät.”

Vaimoni Sofia auttoi tämän avaamisessa. Rituaalinomainen paasto kadottaa tarkoituksen, tai oikeastaan, siinä ei ole mitään tarkoitusta alun alkaen. Paastoaminen paastoamisen vuoksi on turhaa, koska paastota kuuluu oikealla hetkellä. Opetuslapset ja fariseukset paastoavat ilman mieltä, ilman ymmärrystä, mekaanisesti. Tällaista rituaalinomaista hengettömyyttä esiintyy varmasti kaikissa enemmän tai vähemmän.

Tällä Jeesus siis argumentoi ulkokultaisuutta vastaan. Ei niinkään sitä että silloin on surtava kun on surupäivä ja iloittava kun on ilopäivä, vaan enemmänkin että on tiedettävä koska paastottava, tai olla paastoamatta, toimittava viisaasti ja sydämellä punniten oikein. Oltava oikea ja todellinen ihminen, eikä suorittava kone (jota yksikään ihminen ei ole), sillä juuri todellisesta kaikki on lähtöisin.

Uuden viinin kaataminen vanhaan leiliin on mieltä vailla.

Jk. Aihetta sivuten, totuutta ja aitoutta julistaen, kyllä minä ymmärrän että joku haluaa vetää kännit, vaikka ei pitäisi, olla vähän vittumainen, vaikka toinen ei ole tehnyt mitään jne. Eli rikkoa kangistuneita kaavoja, osoittaa omaa todellisuuttaan, mutta autuaampaa on olla murheellinen, sillä murheellinen saa lohdutuksen. Autuaampaa on taipua kuriin, koska se joka itsensä alentaa, se ylennetään. Kaikissa meissä on aitous, sisällä palava valo ja sitten kuva, kuin pinta syvyyden päällä, jota vastaan taistelemme, käsitys itsestä. Tuo käsitys on joka vaiheessa pakotettu taipumaan todellisuuden ja hengen päällä siten että se ei voi koskaan saavuttaa virheettömyyttä, sillä mitä virheettömämmäksi se tulee, sitä raskaammin se painaa, sillä se on aina pakotettu lopulta mukautumaan todellisuuteen, joka sen lopulta rikkoo. Kun te siis kärsitte, voitte olla luottavaisin mielin, vaikka tilanne olisi miten epätoivoinen tahansa, sillä todellisuuden mukanaan tuoma lohdutus on tulossa. Ilonpitäjille se tuo mukanaan surun, murheellisille ilon.

Tänään kotonamme kävi pappi.

He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Matt 10:8-9

Siinä on mielestäni olennainen, kun taivaan kautta kaksi henkeä yhdistetään. Eikä se ole vitsin asia, missään nimessä. Miten voisi olla, ja toisaalta, miten vahvemman sitoomuksen voisi tehdä? Oli kyllä päivän parhaita hetkiä. Samaan aikaan talossamme on ollut käynnissä rimoitus- ja maalausurakka, joka on edennyt hyvin.

Kirjoitan tästä jättääkseni tämän muistiin, sekä kannustaakseni, rohkaistakseni ja ajatellakseni.

Paljon monenlaisia muitakin ajatuksia on herännyt kaiken todellisesta luonteesta. Erityisesti se miten kaikki heijastuu, joten kohtele toista niin kuin itseäsi. Tarkasta mitä olet tekemässä. Älä vastaa pahalle pahalla, katso mitä kohti olet menossa. Löydä tie selkeyteen. Rakenna talosi kalliolle, älä tyydy helpoimpaan, mutta ymmärrä mistä voimasi tulee. Pyydä nöyrästi, ja jää odottamaan. Loppujen lopuksi, tapahtukoon korkeimman tahto. Sekä hyvä että huono tulee samasta kädestä, mutta asiat eivät ole niin kuin päältä päin voisi näyttää, eikä sen perusteella voi arvioida mitään. Todellisuudessa vain yhdellä on valta: Kaikki tulee Herralta ja kaikki ratkotaan Herran edessä. Se sana ei tyhjänä palaa! On turha miettiä asioiden järjestystä, kun ei ole kuin vain yksi järjestys. Katso asioiden läpi tämän tiedon valossa, jopa näiden sanojen läpi, sillä eihän kissallakaan ole sanoja, mutta se osaa kertoa mitä haluaa, eikä sen aina tarvitse kertoa, että se voidaan kuulla.

Silti, kielen varassa on elämä ja kuolema, mutta kieli ei ole pelkissä sanoissa. Kaikki on julkista siellä missä mikään ei ole piilossa, se saa levon joka kääntyy Herran puoleen. Mitään et saa omin voimin aikaiseksi, mutta erilaisia tehtäviä on jokaisella. Taikuutta ei ole olemassa, kuten ei ole tyhjääkään. Silti moni astuu harhaan, koska siellä missä ei ole valoa, vallitsee pimeys. Siellä missä ei ole totuutta, eletään harhassa. Ei niin pientä huokausta taivaaseen olekkaan, joka ei saisi pimeyttä järkkymään, mutta saman auringon alla on kaikki.

Minä olen pelkkä runoilija, jolle riittää tämä, mutta seuraan mielenkiinnolla minkälaisia asioita tulevaisuudessa tapahtuu. Suuria asioita tapahtuu kyllä kokoajan. Vaikka pimeys ja valo seisoisivat vastakkain, ovat ne kaukana toisistaan kuin maailman ääret. Maailmassa kaksi voi olla vierekkäin, sentin päässä toisistaan, mutta hengessä kuin Lasarus ja rikas mies, välissä ylitsepääsemätön kuilu.

Näihin sanoihin on hyvä lopettaa ja pitää taas pieni tauko, ainakin 3.7. saakka. Kiitollinen perheestäni ja läheisistämme, isovanhemmista, tädeistä, ystävistä, veljistä ja siskoista. Toivottavasti olen rukouksissanne, että saan lisää voimaa, uskoa ja johdatusta.

Mitä se on kun katsoo itseään rehellisesti? Sehän on täysin avoin määritelmille. Katsooko itseään nykyhetkessä, vai ottaako huomioon aikaisemman. Joku voisi sanoa että mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, mutta mikä sieltä kokonaisvaltaisuudesta korostuu ja mikä ei. Se että katsoo itseään rehellisesti, on päätös siitä mikä on rehellistä itsensä tarkastelua. Mutta sen täytyy olla sellainen päätös, jonka sinä hyväksyt myöhemminkin, sillä uusia asioita ilmaantuu, muistat jotain, ja olet pakotettu muuttamaan käsitystäsi. Itsensä katsominen rehellisesti tulisi olla tässä mielessä joustavaa, että olet avoin uudelle ymmärrykselle. Tämä luo sellaisen oletuksen, että itseään ei voi katsoa totuuden valossa täysin läpinäkyvästi, eli että sellaista täydellisyyttä ei voi saavuttaa, mutta sellainen on.

Jos haluaa olla Herran palvelija, on palveltava Herraa. Miten muuten? Niin yksinkertaista se on. Se osa on sikäli kärsimysten tie, koska nautinto ei ole Herran palvelua, vaan oman itsensä palvelemista. Miksi minä puhun näitä asioita? Koska olen kärsinyt, minun on pitänyt kaivautua todella syvälle ja etsiä vastauksia. Armahda minua syntistä, sanoi publikaani ja poistui hurskaana, eli ei synnit ole esteenä armolle, vaan ihmistä itseään hänen syntinsä satuttavat. Ymmärrättekö tämän pyhän yksinkertaisuuden; miten voi olla Herran palvelija, jos ei palvele Herraa. Sinä itse olet todistajana itsellesi, eli ota selko siitä mitä sinä teet. Jos haluat. Jos pystyt.

Minä en ole mikään pyhä mies, mutta pyhiä miehiä on. Minä vain ajattelen, reflektoin ja kerron. Minä kyllä uskon ja haluan uskoa, mutta olen enemmänkin ehkä jonkinlainen runoilija, siis aivan siinä lähellä, kintereillä niin sanotusti. Olen kylläkin lapsuudestani saakka isätön orpo ja äitini leski, joten minulle on varattu tällainen osa, mutta ei minulta löydy vastauksia. Pidän korkeintaan ovea auki. Olen vähäinen ja pieni, enkä halua palkakseni mitään muuta kuin sen, että voin näitä asioita kertoa ja julistaa, lisätä ymmärrystäni ja uskoani. Uskokaa silti tämä, että minä olen nähnyt täydellisyyden. Se on kuin 10 000 aurinkoa.

Kurikasta tiedän kuitenkin yhden joka voisi olla pyhä mies, sillä hän on ojentanut minua, kertonut totuuden ja hänen sanansa on tuottanut hedelmää, lisännyt ymmärrystäni. Pyhällä miehellä tarkoitan Jumalan todellisia palvelijoita, sellaisia jotka ovat voimakkaita ja kestäviä, nuhtelevat ja opettavat, mutta osoittavat myös laupeutta. Sellainen joka näin uskaltaa nuhdella totuudenmukaisesti, ei voi olla pelkkä leipäpappi. Ei voi olla kylmä ja lämmin samaan aikaan, sitähän sillä tarkoitetaan. Hänen vakava nuhtelu on siis vahva viittaus sellaiseen, sillä juuri niin toimii todellinen kiivas uskon mies. Ja ei, en suinkaan ajattele että minä olen ketään korottamaan, mutta minusta vain tuntuu, että tämäkin on kerrottava. Eikö tällaisia miehiä tarvita: jotka todella omistautuvat Herran palvelemiselle, pelottomina?

Ei sillä ole väliä onko sydämessä Herra, hyvyys vai rakkaus, kaikkihan ne ovat samoja asioita. Mutta aivan ennen kaikkea ja ehdottomasti se syntyy siitä, että ihminen armahtaa itsensä. Tai muut. Jos ei armahda itseään, ei armahda muita ja jos ei armahda muita, ei armahda itseään. Puhun itsensä armahtamisesta, vaikka tiedän että tämä armo on haettava siltä, jolla on valta armahtaa. Ennen sitä ei voi antaa itsellekään armoa. Armo ei myöskään tule pelkästään rukoilusta tekona, ikään kuin se olisi jonkinlainen ajattelun työkalu, vaan sitä pyydetään ja katsotaan, että saako sen. Jos sinapinsiemenen kokoisella uskolla voi siirtää vuoria, niin mitä pelkällä nöyrällä pyynnöllä?

Ei toista ihmistä voi lyödä tietämättä, että on tätä lyönyt. Alennat toisen itsessäsi ja korotat lyöjän itsessäsi, tai sitten kuljet silmät kiinni, mutta vastine ja heijastuma on täydellinen. Löydät kaikkialta itsesi ja tämä pätee myös eläimiin, sillä eläimetkin edustavat jotain sinulle. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Avaa silmäsi auki ammolleen ja katso.

Loppukaneettina voisin todeta että asiat pitävät huolen kyllä itsestään. Eihän pelastajaa tarvita silloin kun kaikki on hyvin, vaan silloin kun ei ole. Silloin on oltava pimeää, vielä paljon pimeämpää kuin nyt. Juuri epätoivon syvimmissä syövereissä hän ilmaantuu ja ottaa kaiken valtaansa. Maailman pimeys korostaa hänen kunniaansa, sillä se on synnyttänyt jotain, mitä se ei saa valtaansa. Onko kukaan vielä koskaan kätkenyt valoa ja mihin hän sen kätkisi? Kuin salama kirkkaalta taivaalta!

Se tapahtuu myös siten, että ei valo mihinkään maailmasta poistu, sillä mihin se menisi. Siitähän vain siirrytään pois, käännetään kasvonsa pimeyttä kohti. Ihmiset, jokainen erikseen, huijataan hylkäämään valo, eli Jumala. Ei se valo heistä mihinkään katoa, he vain kääntyvät siitä pois, yrittävät juosta mahdollisimman kauas. Hedelmistään puu tunnetaan ja pimeyden työt synnyttävät lisää pimeyttä. Kun tällaisia ihmisiä on tarpeeksi, he toimivat yhdessä, antavat jollekin asialle tämän liike-energiansa ja toimivat tällaisena joukkona sen aikaa kuin toimivat, kunnes aika on täynnä. Näin on tapahtunut lukuisia kertoja historiassa ja tulee tapahtumaan myös tulevaisuudessa.

Luuk 21:18 Mutta ei hiuskarvaakaan teidän päästänne katoa.

Jk. Eikä ketään ihmistä voi julistaa pelkästään pimeydeksi, sillä molempiahan meissä esiintyy. Toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän, toisina aikakausina suurissa massoissa ja niissäkin vaihtelu yksilöissä on jatkuvaa, että voiko edes puhua mistään pimeyden massasta. Pimeää on ainoastaan se nurkka, joka on valolta piilossa ja kun sitä tarkastellaan. Joskus sinä itse näet vain pimeyden, etkä valoa. Ei asiat ole mustavalkoisia, kuten sanotaan. Ei miltään osin, mutta ilmentymiä voi olla monenlaisia, itsessäsi ja muissa.

Monia asioita on hyvin vaikea julistaa absoluuttisesti. Sellaisia asioita kuin ”Pihalla sataa”, tai ”Aurinko paistaa”, tai ”Pihalla kasvaa ruoho”, voidaan julistaa absoluuttisesti, mutta miksi sitten ei monia asioita, joita me ihmiset teemme. Kun irtisanoudumme töistä, tai teemme tietyn ruokareseptin, tai puntaroimme saunan ja suihkun välillä, kyse on harvoin mistään aivan absoluuttisista asioista. Tietysti meillä voi olla tiukat, jo esi-isiltä perityt periaatteemme, että käymme lauantaisin saunassa ja pidämme siitä kiinni, jolloin se on lähellä absoluuttista, mutta ei aivan siltikään. Entä nämä: ”Pihalla sataa”, ”Aurinko paistaa, ”Pihalla kasvaa ruoho”. Ne ovat samanlaisia asioita kuin ”irtisanouduin töistä”, ”kävin suihkussa” tai ”tein ruuaksi munakasta”. Voidaan siis todeta, että näin on jo tapahtunut ja jos siihen ei lisätä tulkinnanvaraa päälle, niin aika absoluuttista. Kun taas ”irtisanouduin töistä, koska” olisi jo paljon enemmän tulkinnanvaraa. Tai että ”aurinko paistaa, koska”, jolloin luonnollisesti aloitamme kiivaan argumentoinnin alkuräjähdysteorian ja luomiskertomuksen välillä.

Miksi monia asioita on vaikea julistaa absoluuttisesti? Koska me emme tavoita täydellisyyttä. Toki, me tavoittelemme sitä, aivan luonnollisesti, mutta joudumme aina yhä uudelleen ja uudelleen epäonnistumaan. Mutta emme me aivan holtittomiakaan ole, vaan ehkäpä tasapainoilemme eri asioiden kanssa, puntaroimme mielemme vaakakupissa.

Eräällä tavalla Jumala on absoluuttisuus ja jumalattomuus tulkinnanvaraisuus, mutta vain eräällä tavalla, koska absoluuttisuus käsittää kaiken, myös tulkinnanvaraisuuden. Samalla tavalla kuin lukua 7 pidetään täydellisyyden lukuna, koska se on jumaluuden (3) ja maailman (4) summa. Onhan se siis kaikin puolin täydellinen, syvyydessään mittaamaton ja ääretön. Onko siinä tulkinnanvaraa että Jumala on kaiken syvin olemus? Ihmisten välisissä keskusteluissa kyllä, mutta se on vähän sama asia kuin kysyisi, että onko absoluuttisessa tulkinnanvaraa, tai täydellisessä puutteita. Jumalan täytyy olla täydellisyys, koska sillä siihen viitataan.

Mitäpä jos tarkastelemme Charles Mansonia, jonka haastatteluja olen katsonut paljon. Jos haluamme listata absoluuttisia asioita, lähdemme liikkeelle esimerkiksi vaatetuksesta sanomalla ”hänellä on punainen paita”, tai naaman karvoituksesta sanomalla ”hänellä on tuuhea parta” jne., eivätkä nämäkään ole aivan absoluuttisia sillä saattaahan olla että Mansonilla on päällään joku ruskean sävy, joka on hyvin lähellä punaista tai että hänen partansa ei ole tuuhea, vaan risuinen. Sitten jos katsomme käyttäytymistä, menemme jo tulkinnanvaraisemmalle alueelle, kun joko toteamme että hän puhuu miellyttävästi, tai huutaa kovaäänisesti. Entäpä jos katsomme pelkästään sanoja, joita hän lausuu, jotka samalla tavalla kuin tässä, olisivat kirjoitettuna valkoista taustaa vasten, olisiko siinä absolutiaa? Sitten jos näyttäisimme näitä sanoja jollekin ventovieraalle, mikä niissä viittaisi että ne on sanonut Charles Manson, ellei sitä erikseen ilmoitettaisi? Onhan hyvin tunnettu tarina sen kaltainen, että joku on laihtunut oikein paljon ja sitten jäljestä puhutaan kuiskaten että ”empä ollut tunnistaa”. Onko meissä mitään absoluuttista, sillä vain absoluuttinen voi olla pysyvää ja muuttumatonta?

Pysyvää ja muuttumatonta. Itse Absoluuttisuus, itse Jumala. Siinä on meidän substanssimme, Jeesus Kristus.

”Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.” Johannes 16:8

”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’?

Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan.

Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.

Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.” Johannes 16:19-23

Se että tunnustaa syntinsä tarkoittaa sitä että katsoo itseään totuudenmukaisesti. Ei se mikä on maailman mielestä väärin tarkoita vääryyttä Isän silmissä, tai vääryys Isän silmissä vääryyttä maailman silmissä. Eli merkitystä on myös sillä millä silmillä itseään tarkastelee. Mutta kun näin valaisee itsensä, mitä todella löytää? Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoo ”Joka on tullut tuntemaan maailman, se on löytänyt vain kuolleen ruumiin. Joka on löytänyt kuolleen ruumiin, sille maailma ei ole minkään arvoinen.”

Tähän liittyen minulla voisi olla enemmänkin sanottavaa, mutta yritän sanoa hieman typistäen. Kenenkään ihmisen ei tule mahtailla Jumalan edessä, koska Jumala on itse suuruus ja ihminen itse pienuus. Jos ihminen tavoittaisi oman pienuutensa hän heittäytyisi varmaankin polvilleen maahan armoa anoen ja kiittäen miten paljolta säästyy. Sanotaanhan Johanneksestakin näin: ”yksikään naisesta syntynyt ei ole Johannesta suurempi, mutta kaikkein vähäisin, joka on Jumalan valtakunnassa, on suurempi kuin hän.”

Kuinka paljon Johannes ruumiissaan kärsi kun kerran kukaan naisesta syntynyt ei ollut suurempi kuin hän? Hän hallitsi lihaansa parhaiten kaikista ja oli kuitenkin mitätön, eli edelleen lihaansa, mätänevään ruumiiseen, sidottu. Mutta hengessään hän oli suurin, jokaista äidistä syntynyttä suurempi.

Siitä syystä ei tulisi mahtailla koska jo pienikin synnin mahdollisuus saa meidät lankeamaan, taipumaan lihan alaisuuteen. Luopuivathan opetuslapsetkin Jeesuksesta.

Tänä yönä te kaikki luovutte minusta, sillä on kirjoitettu: ”Minä lyön paimenen maahan, ja lauman lampaat joutuvat hajalle.” Matt 26:31

Tilaisuus tekee varkaan ja siitä syystä on rukoiltava varjelusta, eli sitä että näitä pahan mahdollisuuksia ei tulisi eteen, koska ylpeä, Herrastaan luopunut, ne löytää ja lankeaa. Armon varassa on jokainen, mutta sitä pitää etsiä.