admin

Luen Herman Rauschningin kirjaa ”The Voice Of Destruction”. Hitler, kuten olen Goebbelsinkin päiväkirjasta lukenut, oli vahvasti uskonnollinen, mutta kuten tässä päiväkirjassa todetaan, anti-kristillinen. Minulle on varsin hämmästyttäviä kaikki ne havainnot joita tällaisessa 1940 vuoden kirjassakin ilmenee. Nykyihmiselle kerrottavat tarinat, epäsuorat viittaukset ja elokuvien luomat illuusiot kertovat tai antavat ymmärtää jotain muuta, siis jotain sen kaltaista että me olemme kulttuurellisen ja teknologisen kehityksemme myötä paljon viisaampia ja kehittyneempiä kuin entisaikojen ihmiset, mutta totuus ei ole tarina.

Oman kokemukseni mukaan näin ei ole ja vaikkapa tämä Herman Rauschningin kirja havainnoittaa sitä hienosti, sekä totta kai myös raamattu, joka ihan alun alkaen on saanut minut ajattelemaan näin.

Ihminen on aina ollut ihminen, muuttumaton, rajallisuuteensa sidottu, omaan ihmisyyteensä luotu, Jumalan kuva ja jumalolento itsekin. Ja olevaisuus äärettömyydessään on paljon enemmän kuin yksikään teknologinen innovaatio voisi koskaan olla ja paljon, paljon mieltä kiihottavampikin, jos niin haluaa elää.

Psalmi 29

Antakaa Herralle kunnia, te jumalolennot,
tunnustakaa Herran kunnia ja voima!
Tunnustakaa hänen nimensä kunnia!
Kumartukaa hänen pyhän kirkkautensa eteen!

Kuka tai mikä on kaiken kuningas, äärettömyydessä ja hengessä? Minä sanoisin että hyvyys on kaiken kuningas.

Hedelmistään puu tunnetaan.

Karkoitus paratiisista johtui siitä että Eeva söi omenan ja ihminen sai tiedon hyvästä ja pahasta. Olen miettinyt että onko tämä vain jonkinlainen allegoria, mutta minulla ei ole siitä parempaa tietoa.

Mutta pahuudesta olen ymmärtänyt sen, että siellä missä on totuus, siellä on valhekin. Ne ovat aivan kokoajan läsnä, kaikkialla missä ihminen on ja mitä ihmiselle tapahtuu. On sitten sellainenkin asia että jos ihminen on itse antautunut valheelle jollakin tavalla elämässään, tuntuu tuo valhe toisessa muodossaan puhuttelevan muuallakin. Sitten on myös erilaisia valheita, enemmän tai vähemmän houkuttelevia. Mitäpä lukija sanoisi kostosta? Sehän on oikein valheiden kuningas, koska se perustuu sellaiseen ajatukseen, että ihminen ei näe itseään muissa, itseään siinä joka häntä on satuttanut. Ja sitten sillä on oikeutus, ikivanha oppi: silmä silmästä, hammas hampaasta. Oikeus on sitten asia erikseen.

Ei pidä missään nimessä aliarvioida valheen valtaa. Jos joku luulee että on tullut siltä osin täydelliseksi, niin pian viedään niin kuin pässiä narussa, kuten sanonta kuuluu. Se mikä tuntuu hyvältä, voi sisältää ansan. Se on suloinen olemukseltaan, koska se palvelee itseäsi. Se satuttaa joko edestä tai jäljestä, mutta lähestyy rakkaudessa kun se haluaa ihmisen paulaansa, mutta se johtaa vain turmioon. Sen olemus on pimeys ja sen palkka on kuolema.

Tällaisen asian muistan lapsuudesta. En niinkään tarkasti jotain tiettyä tapahtumaa, vaan sellaisen asian että kun jotain ei halunnut tehdä, niin se oli ”tylsää”. Sitten sitä etsi jotain sellaista mikä ei ole tylsää. 

Tämä tuli mieleen nurmella maatessani ja kuvittelin mielessä erään lapsuuden ystäväni, joka tässä kuvitelmassani olisi halunnut lähteä pois nurmelta makoilemasta. Kysyin ”Miks?” ja siihen hän vastasi että ”Tylsää”. 

No, nousin nurmelta. Ehkä jos vielä olisin lapsi ja tämä kuvitelma olisi tosi, olisimme ehkä lähteneet uimaan tai jotain muuta vastaavaa.

Pidin taas viikon taukoa ennen kuin julkaisin tänne Horatiukseen tekstin. Tässä taukoa pidettyäni olen huomannut että se voi olla ihan hyvä pitää sellaisia, koska silloin ei tule heti julkaistua, niin aivan kaikki ajatukset eivät läpäise seulaa. Eri funtsimiset ehtivät niin sanotusti marinoitua mukavasti. Ja kun taukoa pidin, niin päätin että voisin Martti Lutherin rukouksista kirjoittaa, koska niissä keloissa oli kyllä jotain sellaista mikä itsessäni resonoi vahvasti. Erityisesti kaiken vaikeus, mutta mennään siihen kohta.

Jos joku luulee että rehvastelun vuoksi näitä tänne kirjoitan, niin saatte tekin rehvastella esim. uskon asioista jauhamalla. Tosi seksikästä, eikö? Kyllä tämä sivusto toki jonkinlainen itseilmaisun väline on, mutta pikemminkin saatan itseni naurunalaiseksi, kuin päinvastoin. Mutta tiedänkö itsekään aivan täysin että mitä tämä on? En. Annan ottaa oman muotonsa ja toteutan itseäni. Välillä silti tekee kipeää lukea omia tekstejä, kun ne voi tulkita niin monella tavalla.

Jos lähtee esittämään, käy kuten lampaalle joka pukee leijonan taljan päälleen ja menee leijonien sekaan. Sehän paljastuu ja lammasta ei kohta ole. Tai köyhä joka esittää rikasta joka maksaa omalla ylpeydellään itsensä rahattomaksi. Ei kuulu lammas leijonien joukkoon, eikä köyhä rikkaiden joukkoon. Siitä syystä toistamiseen: se mikä tehdään pimeässä, kuuluttakaa katolla.

Aikaisemmin olen kirjoittanut kansallisesta internetistä, että sellainen voisi olla hyvä. Olen miettinyt sitä että koska internetistä käydään ensimmäinen ihan oikea taistelu. Nykyisessä tietotulvassa kaikki on jotain, jotain voi olla sitä, tai se voi olla tätä, kukaan ei tiedä mistään mitään. Narratiivi on avoin, kaikelle ja kaikkea. Olemmeko näin, tai ehkäpä sitten niin. Milloin ensimmäinen onnistuu ottamaan internetin narratiivin haltuunsa ja sanomaan: ei tässä ole mitään keskustelua, se on aivan turhaa sellainen, vaan asia on näin, kuten minä sen sanon.

Ja kuitenkaan emme elä säännöttömyydessä. Ei siis aivan helppoa, koska on otettava huomioon myös sananvapaus. Joka tapauksessa, jotain parempaa on tältä osin oltava!

–

Olen viimeaikoina lukenut Albert Speerin päiväkirjoja Spandaun vankila-ajoilta. Aikaisemmin olen lukenut hänen kirjansa ”Inside Third Reich”, josta alkukiinnostus myös näihin päiväkirjoihin lähti. Speer oli Hitlerin Saksan arkkitehti ja varusteluministeri. Minua kiehtoo vankeudessa elävän ihmisen psyyke sellaisen 12 vuoden hullun ajanjakson jälkeen, sekä myös Hitler. Haluan kirjoittaa tästä jotain siksi, että Speer ansaitsee sen hienoilla havainnoillaan, vaikka niitä oli paljon ja kaikkia en voi tähän laittaa. Päiväkirjassa on monia mielenkiintoisia ajatuksia, mutta Speerin kuvaus Hitlerin psyykeestä ja juutalaisten tärkeydestä paikokeinona sekä turvapaikkana Hitlerille — sen jälkeen kun sotamenestys oli kääntynyt Stalingradin ja muun epäonnen jälkeen —, oli mielenkiintoisin:

No tämä on tällaista ajatuksenvirtaa, mennäämpä sitten Martti Lutherin rukoukseen.

Oikeasta uskosta ja sen vahvistumisesta

Minä kiitän sinua, rakas Jumalani, siitä saamastani opetuksesta, ettei minun ole syntieni kimppuun käytävä omalla katumuksellani eikä uskoani alettava töilläni, saadakseni syntini sovitetuksi. Ihmisten edessä voisin sen kyllä tehdä, maailman edessä ja tuomareille täällä se kyllä kelpaisi; mutta sinun edessäsi, Jumala, on iankaikkinen viha, siksi en minä voi kylliksi tehdä, vaan täytyisi minun epätoivosta nääntyä. Sentähden minä kiitän sinua, että toinen on edestäni synteini kimppuun käynyt, ne kantanut, ne maksanut ja sovittanut.

Tämän tahtoisin mielelläni uskoa, ja se tuntuu myös minusta sangen oikealta ja lohduttavalta. Mutta minä en voi oikein sen totuuden varaan heittäytyä, enkä omin voimin mitään tehdä; minä en voi sitä niin käsittää, kuin minun tulisi. Herra, kasvata sinä minua, auta minua, lahjoita minulle voimaa ja anna se lahja, että voisin uskoa niinkuin profeetta Daavid huokaa (Ps. 51): Luo minuun, Jumala, puhdas sydän ja anna minulle uusi, vakaa henki. Uutta, puhdasta sydäntä en minä voi luoda, se on sinun luotava ja tehtävä. Yhtä vähän kuin voin aurinkoa ja kuuta luoda, että ne nousevat ja kirkkaasti taivaalla paistavat, yhtä vähän voin sitäkään toimeensaada, että sydämeni olisi puhdas ja että minulla olisi vakaa henki, vahva, luja mieli, joka on varma eikä häily, ei epäile eikä sanaasi nähden horju.

Auta, että päivä päivältä edistyn uskossa; vaikka koko maailma kukistuisi ja kaikki liittyisivät yhteen ja perkele vihan vimmasta riehuisi, niin auta, etten minä sen mukaan kääntyisi, vaan jumalallisella avullasi evankeliumissa pysyisin. Totisesti. (s. 128)

Oi sinä laupias Jumala, miten ystävällinen, lempeä Isä sinä kuitenkin olet, kun niin isällisesti ja sydämellisesti kohtelet meitä köyhiä, tuomionalaisia syntisiä. Sysäät ainokaisen Poikasi Jeesuksen Kristuksen, kalleimman ja parhaimman omaisuutesi, kuoleman ja perkeleen kitaan, sallit hänen astua alas syvyyteen, että hän jälleen kohoaisi korkeuteen ja vangiksi ottaisi meidät kaikki vankeinaan pitävän vankeuden. Sen kautta on meistä tullut rakkaita lapsiasi ja hänen veljiänsä sekä kaikkien hänen iankaikkisten, taivaallisten tavarainsa kanssaperillisiä.

Anna Pyhä Henkesi, että hän säilyttäisi meidät tässä uskossa kuolemaamme asti. Ja lainaa armosi, että nuoriso ja vasta syntyvä sukupolvi, että heikkouskoiset ja ne, jotka eivät vielä ole hyvin opetetut, voisivat oikein ymmärtää ja säilyttää tämän opin, niin että hekin tulisivat enkelein kansalaiskumppaneiksi niinkuin me, Kristukseen uskovat, olemme. Totisesti. (s. 129)” Lähde: https://ceta.nettisivu.org/martti-luther/

Ajatuksia: Martti Luhterin teeseistä ainakin nyt 30. ”Ei kukaan ole varma siitä, onko hänen katumuksensa todellinen, vielä vähemmän, onko hän saanut täydellisen anteeksiannon.”, ja 44. ”Sillä rakkaudentyöstä kasvaa rakkaus ja ihminen tulee paremmaksi, mutta ane ei tee häntä paremmaksi vaan ainoastaan vapaammaksi rangaistuksista.” herättivät kiinnostukseni kyseiseen mieheen ja sen huomaamiseen, että ompa viisaita havaintoja ja sanoja. Totuus kyllä puhuttelee! Sitten kun siitä tutkin edemmäs ja löysin näitä rukouksia, niin olin jollakin tapaa huojentunut siitä miten Martti Luther sanoitti juuri omaakin kokemustani, eli mitätöntä uskoa ja vaikkapa sitä että kyllähän se tuntuu juuri oikealta ja lohduttavalta että Jumala on lähettänyt täydellisen poikansa tänne maan päälle. Tai se että kyllä varmasti tämän maailman tuomitsijoille kelpaa se mikä on ulkoa kaunista, toisinsanoen se mikä miellyttää ihmisiä, mutta annetaanko arvoa ikiaikaiselle totuudelle? Ja aivan todellakin se että itseään ei tarvitse näännyttää omalla katumuksella, vaan armo on jo annettu, mutta se vaatii uskoa.

En tokikaan väitä, että en olisi saanut Martti Lutherilta uusia ajatuksia. Minähän olen vain pahainen blogin pitäjä, joka kyllä tutkii Sanaa usein ja mietiskelee raskaasti, mutta siinä se. Totuus puhuttelee, joten sen sitten vaan tunnistaa kun sen joku sanoittaa, kuten Martti Luther! Ja moni muukin on sen minulle tehnyt, suurimpana inspiraationani tietysti raamattu. Esimerkiksi tämä kohta tuossa rukouksessa sai ja saa minut ymmärtämään, että armolahjat ovat nimenomaan lahjoja.

”Uutta, puhdasta sydäntä en minä voi luoda, se on sinun luotava ja tehtävä. Yhtä vähän kuin voin aurinkoa ja kuuta luoda, että ne nousevat ja kirkkaasti taivaalla paistavat, yhtä vähän voin sitäkään toimeensaada, että sydämeni olisi puhdas ja että minulla olisi vakaa henki, vahva, luja mieli, joka on varma eikä häily, ei epäile eikä sanaasi nähden horju.”

Voi sitä kuitenkin aina rukoilla.

Jk. Tuli käytyä Ice Cage 7. Olipahan kokemus! Nokia areenalla oli noin 14 000 ihmistä, joka oli kuuluttajan mukaan historiallinen luku Suomessa missään urheilutapahtumassa. Oli hienoa olla osa sellaista massaa katsojana. Erityisesti Sani Bränforssin matsin aikana tuntui kuin koko mökki lähtisi kohta ilmaan. Kamppailijat kun kävelivät siellä joukossa tauoilla, niin heitä kohdeltiin kuin suuria tähtiä. Itsekin pääsin kättelemään Niko Korventausta. Vaikea uskoa että hän on vasta 27-vuotias, koska siinä on omasta mielestäni ns. oikeasti kova suomijätkä. Saispa nähä Maga vs. Korventaus!

Ihmisen kuuluu olla puutteellinen (Huom! lue jälkikirjoitus). Se on tiivis osa ihmisyyttä: epäonnistuminen, rajallisuus. Ihminen ei kestä täydellisyyttä, eikä voi olla täydellinen tässä mielessä, siitäkin huolimatta että rakkaus on täydellistä. Virheettömyyttä lähestyttäessä alkaisi ketä tahansa hirvittämään, koska silloin ollaan lähellä jumaluutta. Jumalahan ei tee virheitä, koska Jumala on kaikki-tietävä ja kaikkivaltias.

Tästä syystä ihmisen tulee vähän väkisinkin olla uskossaan vajaavainen, koska se olisi yksinkertaisesti liian pelottavaa, jos uskoa olisi edes sen sinapinsiemenen verran. Toisinaan varmasti on hyvä olla enemmän uskoa, mutta jos se olisi pelkästään ihmisen uskosta kiinni, täällä ei kauan hengailtaisi. Niin, ei mätänevä ruumis voi tavoittaa jumaluutta, eikä yksikään ihminen. Voisiko syntinen sitä kestää? Ei mitenkään.

Totta usko kuitenkin on ja armahtavaisuuden varassa mennään. Sen kanssa on pakko diilata.

Jk. Ei kipua voi ulkoistaa, se palautuu aina omistajalleen. Ja syntipukkikin päästää vain vapaaksi jos siinä on jotain jumalallista, eli se on virheetön, eli niitä on turha enää etsiä kun ei sellaisia ihmisten joukosta löydy ja yksi, ikuisesti riittävä (!) ja täydellisyydessään rajaton sovitusuhri (sellainen joka täydellisyydessään kattaa kaiken ihmisen synninteon) on jo annettu, eikä toista tarvita. Me olemme siis jo vapaita, jos uskomme ja tuomio on epäuskossa, eikä missään muussa. Pelastussunnitelma on kirjaimellisesti täydellinen, jopa uskomaton, mutta parempi se on uskoa.

Kipu on siis kuitenkin omaasi; ilman uskoa se jää odottamaan kärsivällisesti, vaikka sen yrittäisikin laittaa toisen harteille ja sitten se palautuu täydessä voimassa itsellesi.

Jkk. Olen myös tietoinen kohdasta: ”Olkaa täydellisiä niin kuin taivaallinen isänne”, mutta eihän siinä sanota ”Olkaa täydellisiä ihmisiä”. On toinenkin kohta. Sellainen jossa Jeesus kysyy: ”Miksi sinä sanot minua hyväksi? Ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala yksin”.

Wikipediasta löytyneen kuvan pohjalta. Piirtely on mukavaa!

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lammas

Mitä muuta Kurikasta voisi sanoa muuta kuin että sitä kuitenkin loppujen lopuksi rakastaa? Miten voisi vihata jotain sellaista joka on niin vahvasti ja tiiviisti osa omaa itseä, siis omaa lapsuuden ja nuoruuden kokemusta ja se tarina edelleen jatkuu. Sen kaupunki erityisesti nuoren silmin, kun voi kulkea ennakkoluulottomasti moneen eri paikkaan ja monella tavalla, hämmästellä siellä täällä (vaikkakin kaikkialle ei tohtinut mennä, kun ei ollut kylän kasvatteja), ja se voima nuoruudessa on, sen kesäisin pöllyävät hiekkatiet Polvenkylän laitamille saakka ja sen mutkitteleva Kyrönjoki, joka on pelottava Tripuusensillan päältä kun sinne pitäisi hypätä. Asioita voisi listata vaikka kuinka, mutta ei se ole pointsi, vaan se että koko kollektiivinen Kurikka elää suhteessa jokaiseen kurikkalaiseen, joka on täällä asunut. On niitä jotka vain käyvät, sitten on vierailijoita jotka asuvat muutaman vuoden, sitten sellaisia jotka jo vähän niin kuin kuuluvat kalustoon, mutta eivät kuitenkaan aivan vielä ja sitten kurikkalaiset, joita on jokaiseen lähtöön. Eli voi vain kysyä mitä Kurikka on minulle ja mitä minä olen Kurikalle.

Itse olen asunut täällä syntymästäni saakka, sittemmin omaan taloon asettunut. Välillä Helsingissä ja Seinäjoella käynyt mutta miten voikaan olla niin, että Kurikan kaupunki ei ole hellittänyt otettaan. Olin aivan varma, että tulen asumaan nyt vähintäänkin Seinäjoella, mutta täällä ollaan.

Uskon Suomeen, Kurikkaan ja kurikkalaisiin. Lapseni on pieni kurikkalainen myös. Kurikan hengen voi kyllä kuulla; esi-isien, vanhojen kurikkalaisten isäntien ja kurikkalaisten vanhojen akkojen äänen, ja sen mitä he olisivat viisauttaan toivoneet.

Viisaus huutaa keskellä toria, tarvii vain kuulostella.

Olkoon tuleva Suomi kuin viinipuutarha, joka tuottaa suuren sadon, jota ei taudit vaivaa ja jota nimessään korkein kaitsee. Sellainen joka on saavuttanut järjestyksen harmonian, mutta ei vääryydellä, vaan siinä hengessä jota suomalaisuus kantaa ja olkoon tämä niin selvää, että sitä ei kukaan voi kiistää, etteikö niin olisi tapahtunut. Nouskoon sen puiden latvat korkealle kuin juhannuspäivän aurinko ja nouskoon Suomi kansakuntien joukossa ensimmäiseksi suunnannäyttäjäksi siinä miten alennustila murskataan väkevimmän mahdilla, niin että sitä ei enää edes muisteta ja josta nousee hyvä maa, jossa kaikki kasvaa kuin itsestään. Olkoon se iältään sellainen että se syntyy, kasvaa ja lopulta kuolee, mutta tapahtukoon se silti ja tuona aikana se luokoon sellaisen valtikan, joka suljettakoon sammon sisälle ja josta se tarvittaessa on otettavissa esiin kun Suomen kansaa joku uhkaa, sillä siinä näkyy korkeimman nimen voima ja mahti. Nouskoon sen henkisiksi hallitsijoiksi maan viisaat ja papit, joita ohjaa vilpittömyys, mutta älköön kukaan pyytäkö itselleen kuninkaan kruunua ja maan päättäjät jatkakoon toimissaan. Herätköön Suomen kansa sen toiseen aamuun, jossa sen oikeustalo kasvaa korkeaksi, jossa sen sydämiä keskellä kylmintä talveakin lämmittää viini, ilo ja hoiva, jossa se löytää anteeksiannosta muille anteeksiannon itselleen ja jossa se saavuttaa totuutta palvellessaan suurimman yltäkylläisyyden jakson, mitä se on koskaan saanut kokea.

Näinkin voi käydä. Kilpailu voi piiskata suurempiin saavutuksiin, mutta lopulta myös liiallisuuksiin mennessään ja vääristyessään, tuhoon, kuten tarinassakin. Aku ei niellyt pettymystään, eikä sitten Tulppukaan ja lopulta oli Jullen patsas oli raunioina.

Erään kirjan tarinan muistan, jossa vastaavanlainen mitätön naapuririita johti talon palamiseen ja muistaakseni, ehkä, jopa kuolintapaukseen. Tarina oli fiktiivinen, mutta hyvin kerrottu.

Ja vastaavaa kuvataan muistaakseni hyvin The Prestige -elokuvassakin.